Turvan kokeminen luo terveyttä

kuva: Pixabay

Mielestäni se, että osaa luoda kontakteissa toisiin ihmisiin turvallisen ilmapiirin on supertaito, jolla on tässä ajassa suurta kysyntää. Se, että on ihmisenä hyväksyvä, lämmin ja helposti lähestyttävä on tärkeää. Sitä varten itsenkin tarvitsee tuntea turvaa ja varmuutta. Se taas ei välttämättä kolkuta automaattisesti oveasi, vaan sitä voi olla viisasta etsiä ja luoda.

Turvattomuutta elämässään kokenut, ehkä jopa traumatisoitunut ihminen on virittäytynyt taajuudelle, jossa saattaa olla oletuksena se, että toiset ihmiset ovat potentiaalinen uhka ja voivat tehdä tai sanoa pahaa, haavoittaa, kiusata tai saattaa jollakin tavalla vaikeaan tilanteeseen. Silloin tietämättään katselee maailmaa ikäänkuin uhka- ja uhri-silmälasien läpi. Turvattomuutta herkästi tunteva voi kokea avuttomuutta eikä oikein usko, että pystyy itse vaikuttamaan kokemaansa. Miten tällaisesta voi vapautua? Asian tiedostaminen on tietenkin tärkeää. Voisiko osa ratkaisua olla myös sen harjoitteleminen, että opettelee luomaan turvaa muille, jotta voi kokea sitä myös itse?

Millaisia kokemuksia sinulla on turvattomuuden tunteen kokemisesta ihan tavallisissa arkisissa tilanteissa? Entä turvallisen ilmapiirin luomisesta ympärillesi?

Ravintoterapeuttia tämäkin teema kiinnostaa, koska kaikenlainen stressi ja jännitys vaikuttaa hyvin laaja-alaisesti terveyteen ja mm. ruoansulatukseen. Terveellinenkään ruoka tai ravintolisät eivät välttämättä yksinään auta riittävästi, jos ruoka ei sula. Jos jännittää, joskus tietämättäänkin, erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa, voi päätyä herkemmin tilanteeseen, jossa kärsii monista ravintoainepuutoksista heikon ruoansulatuksen takia. Monilla ilmenee myös erilaisia ruoansulatuskanavan oireita kuten turvotusta, vatsakipua, röyhtäilyä, närästystä, ripulia tai ummetusta.

Ravintoainepuutokset voivat johtaa mm. väsymykseen, ennenaikaiseen vanhenemiseen ja lisääntyneeseen sairastavuuteen niin kroonisten kuin akuuttienkin sairauksien suhteen. Heikentynyt ruoansulatus saattaa osaltaan laukaista mm. allergioita, yliherkkyyksiä, matala-asteista tulehdusta ja autoimmuunisairauksia. Mahasuolikanavan pintarakenteiden ja mikrobiston tila vaikuttaa terveyteemme ja mm. elimistön säätelyjärjestelmiin, immuunipuolustukseen, hormonitoimintaan ja hermoston toimintaan laaja-alaisesti.

Turvallisuuden tunteen vaaliminen ja lisääminen elämäämme ja ympäristöömme on  terveysteko niin psyykkisesti, kuin fyysisestikin.

Kehopositiivisuudella ei ole mitään tekemistä terveyden tai sairauden kanssa

Mä olin joskus väärässä

Minäkin kompastuin siihen. Että kehopositiivisuus tarkoittaa sitä että lakkaa huolehtimasta itsestään eikä korjaa lihavuuteen johtaneita elintapoja. Miten väärässä olinkaan! En ollut vielä lainkaan perillä siitä mitä tällä termillä edes tarkoitetaan. Taustalla oli varmaan omia ahdistuksiani ja pelkojani, sillä minäkin olen kamppaillut ylipainon ja terveysongelmien kanssa ja juuri tälläkin hetkellä painonhallinta on minulle haastavaa, vaikka olen itse ravitsemuksen ammattilainen. Kohdallani ongelma johtuu päällekkäisistä sairauksista, joiden lääkehoito ja ruokavaliosuositukset ovat sellaisia että tuntuu että mitä tahansa tekee, tekee jotakin väärin. Tällä hetkellä mennään munuaissairauden ehdoilla, sillä se on terveyttäni potentiaalisesti eniten uhkaava tila jos en ota asiaa riittävän vakavasti. On tullut luettua munuaissairauteni ravitsemushoidosta Duodecimin Ravitsemustiede-kirjasta ja seuraavaksi olisi tarkoitus hakeutua kirjastoon lukemaan Nefrologian oppikirjaa.

Kehopositiivisuus, bodybositivity

Mitä se kehopositiivisuus on? Sillä ei ole mitään tekemistä fyysisen sairauden tai terveyden kanssa eikä edes lihavuuden kanssa. Se on sitä että meille, kaikille, aivan kaikille tekee hyvää hyväksyä kehomme ja itsemme ja olla tyytyväisiä omassa kropassa. Tämä koskee siis kaikkia, niin hoikkia kuin pulleita, lyhyitä ja pitkiä, vanhoja tai nuoria, sairaita tai terveempiä. Ihmisten elämäniloa ei syö vain se jos he inhoaa itseään, koska ovat isoja, vaan joku voi inhostella hörökorviaan, toinen pihtipolviaan ja kolmas vaikka outoa nenäänsä.

Minä ja tyytymättömyys kehooni

Olin nuorena kaunis tyttö. Jälkeenpäin harmittaa se, että en siitä huolimatta ollut koskaan tyytyväinen vartalooni. Lähinnä harmitti kun oli pientä pömppömahaa. Mitä ihmeen pömppömahaa? Eihän se edes roikkunut vielä silloin!!!! Paino oli ihan normaali ja olin kurvikas ja nätti ja ennenkaikkea mukava ja fantsu tyttö. Se olisi ollut enemmän kuin riittämiin!. Mutta ei. Ihan turhaan tuli pistettyä aikaa joutavanpäiväiseen märehtimiseen mahasta. Ja tunsin kaiken päälle vielä olevani lihava. Ei tämä nyt nuoruuttani toisaalta pilannut, mutta oli täysin turhaa negatiivisuutta ja murehtimista. Tämä kaikki on siinä mielessä outoa, että minua ei pätkääkään häirinnyt jos minun ystävät oli isokokoisia. Hyväksyin heidät ehdoitta karvoineen päivineen. Myös mieheni oon ollut lapsesta asti isokokoinen. Miksi siis annoin yhden typerän pömppiksen himmentää iloani omasta kropastani?

Sittemmin ikä, terveysongelmat, lihominen ja laihtuminen, lasten saanti ja painovoima ovat tehneet tekojaan. Onhan se sapettanut välillä, mutta on auttanut kun on tehnyt kaikenlaista hyvää ja kiinnostavaa. Ei kannata laittaa liikaa aikaa itsensä kriittiseen tarkasteluun peilistä. Tärkeämpääkin tekemistä on! Sitä paitsi kroppa pitää mut elossa ja olemassa ja se on ihmeellisellä tavalla tuottanut minusta ulos kaksi elävää persoonaa, ihmistä!

Olisinpa tiennyt nuorena että ihan sama minkä kokoinen olet, voit olla onnellinen ja elämässäsi voi olla paljon rakkautta, kiinnostavaa tekemistä, ihania ihmisiä ja elämän tarkoituksen voi löytää riippumatta siltä miltä näyttää. Nyt sanot ehkä, että ei ole välttämättä kovin onnellinen jos olet tosi sairas tai ihan sairaalloisen lihava niin ette pysty kunnolla edes liikkumaan tai henkeä uhkaavan anorektinen ynnä muuta, ynnä muuta. No totta tietenkin. Mutta kun kehopositiivisuudessa ei ole kysymys tästä. Ehkä oman tilanteen, omien vaikeuksiesi tai omien, joskus tiedostamattomien pelkojenkin vuoksi sinulla tulee mieleesi etsiä väitteilleni kehopositiivisuudesta joitakin poikkeussääntöjä. Jos sinua jostakin syystä hiertää kehopositiivisuus, miksi se hiertää?

Pelot, alitajunnan "haamut", tunnelukot

Erilaisten omien pelkojen ja ahdistusten takia joillekin ihmisille lihavat ovat vapaata riistaa. Heitä sopii ihmetellä ja arvostella: Miksi he on päästäneet itsensä tuohon jamaan ja miksi he ei pidä huolta itsestään? Jos ei pidä huolta itsestään niin se on varmasti merkki jostain ongelmasta.. Kuule, ei kuulu sulle! Se on sen lihavan täysin oma asia. Vai kaivetaanko seuraavaksi esiin kaikki ne miljoonta asiat, jotka sinussa on vinksallaan? Kukaan ei nimittäin ole täydellinen. Ehkä vikasi on kykenemättömyytesi ymmärtää ja sietää erilaisuutta, puutteellisuutta, keskeneräisyyttä ja tietoisuutta siitä että elämä ei ole varmuuden paikka vaan jatkuva epävarmuuden tila, jossa kaikkia uhkia ei pysty eliminoimaan. Kyse on silloin omista tunnelukoistasi ja peloistasi.

Oletko ehkä mielestäsi oikeasti huolissasi siitä että jos ihminen löytää kehopositiivisuuden eikä enää inhoa itseään ja kroppaansa, hän jättää lihavuutensa hoitamatta ja sitten hän jää ikuisesti yhteiskunnan taakaksi kun käyttää yhteiskunnan varoja niiden sairauksiensa hoitamiseen, jotka olisivat olleet ehkäistävissä jos hän olisi älynnyt laihduttaa ajoissa. Pidä huolesi omana tietonasi silloin kun puhutaan kehopositiivisuudesta! Toistan: sillä ei ole tekemistä sen uhkan kanssa että liikapainoiset muka romuttavat vielä jokin päivä koko yhteiskunnan.

Ketään ei ole koskaan haitannut, että onkin unohtanut inhota itseään


JOS, siis nimenomaan JOS lihava itse niin haluaa (ja aina ei ole haluista kiinni vaan voi olla psyykkisiä tai fyysisiä esteitä onnistua pudottamaan painoa, mutta et välttämättä vain tunne juuri hänen asioita tai näitä asioita ylipäätään), hän voi alkaa pitämään itsestään parempaa huolta. Se onnistuu paremmin, jos hän ei lähtökohtaisesti ole jo täysin lannistunut itseinhosta, häpeästä ja siitä että hän vihaa kroppaansa ja takana on kaiken päälle usein myös monia epäonnistuneita painonhallintayrityksiä. Jos on itse onnistunut painonhallinnassa, on helppo olla vähän ylemmyydentuntoinen ja julistaa että kun minä oon onnistunut niin kaikki voi onnistua. Kaikilla ei ole samat lähtökohdat ja sama tilanne. Tyhmimmät kommentit lastenkasvatuksesta tulee usein ihmisiltä joilla itsellään ei ole lapsia. Tyhmimmät kommentit painohallinnasta tulee usein ihmisiltä jotka ei ole itse kamppailleet vaikeiden painonhallintaongelmien kanssa. Etkä voi myös tietää mitä erilaisia vaikeuksia ihmisen elämässä voi muutenkin olla, koska näet vain hänen kilonsa.

Laihduttaminen voi olla päänupille todella raskas projekti ilman kehopositiivisuutta. Se ei koskaan tule olemaan mikään ongelma, jos ihmiset pitävät itsestään! Monet ihmiset vain ovat niin rankaisevuuden ja vaativuuden tunnelukkojensa vallassa että hapattavat oman ja muidenkin ilman asenteellaan eivätkä voi hyväksyä kehopositiivisuuden ilosanomaa.

Mieti siis tosiaan hyvin tarkkaan, että mikä sua hiertää kehopositiivisuudessa jos tämä ns. "muoti-ilmiö" on alkanut sua jostain syystä ärsyttämään!

Mitä kaikkea kuonaa ihmisen sielussa on, jos häntä ärsyttää se, että lihavakin voi iloita itsestään ja kehostaa, tanssia, nauraa, pukeutua kauniisti, meikata, laittaa hiuksiaan, rakastua, menestyä ja pitää hauskaa elämässään. Asia on helppo naamioida huoleksi toisten terveydestä, mutta mitä siellä todellisuudessa piilee näiden fiilisten takana?

Lihavat ovat vapaata riistaa

Lihavuus on sellainen asia joka näkyy ulospäin, mutta se on vain yksi puoli ihmisestä. Monet ongelmat on sellaisia jotka eivät näy ulospäin. Onkin aika epäreilua että tässä suhteessa lihavat ihmiset eivät ole ihan tasa-arvoisessa asemassa muiden kanssa? Kuka tietää esim. että ahdat kitusiisi pullaa ja leipää, vaikka se ylläpitää suolisto-ongelmiasi ja ripuloit viidesti päivässä. Tämä ei näy ulospäin. Kukaan ei tule sinulle sanomaan että hei, mä veronmaksajana haluaisin että sä hoidat ton ongelman ettet ole sen kanssa sitten kohta pitkällä sairaslomalla tai jopa työkyvyttömyyseläkkeellä ja terveydenhuollon heavy userina. Jos näyttelet päivät pitkät kivaa ja hymyilevää ihmistä, mutta illat purat pahaa oloasi purevilla ja loukkaavilla kommenteilla anonyymisti netissä niin et jää siitä kiinni. Lihava jää heti kiinni lihavuudestaan ellei hän sulkeudu täysin ulkomaailmalta. Lihava on vapaata riistaa toisten kummastelulle, arvostelulle ja ylimieliselle tuhahtelulle ja silmien pyöritykselle. Lihavia voidaan myös hyväsikäyttää joko moittimalla, kritisoimalla tai tarjoamalla pyytämättä apua, jotta voidaan pönkittää omaa tarvettaan olla se pikkuisen parempi ihminen

Ollaanpas tästä lähin vähän armollisia sekä itsellemme, että toisillemme ja annetaan kaikille vapaa oikeus hyväksyä itsensä ja kehonsa. Keho on loppujen lopuksi kuitenkin aika suuri ihme. Pidetään ensisijaisesti huolta omasta ja huollettaviemme elämänlahjasta eikä puututa liikaa toisten asioihin.

Tai jos puututaan niin aidosti rakkaudella, mutta muistetaan hienotunteisuus!

Kannustetaan toinen toisiamme luopumaan kaikesta turhasta häpeästä ja itseinhosta kehojamme kohtaan. Rakkaus ja ilo kuuluvat kaikille!

..ja hei, lopetetaan se jankkaaminen lihavuuden vaaroista kun puhutaan kehopositiivisuudesta. Se on toinen aihe!

Annetaanhan kaikille ruokarauha, kiitos

Pyörin somessa aika tavalla sellaisissa porukoissa jossa ihmiset on joko muuten vain tai työnsä puolesta kiinnostuneita terveytensä ja hyvinvointinsa edistämisestä ja mm. terveellisesta ruokavaliosta. Ihmisillä on tässä erilaisia vaiheita, he ovat eri kohdassa omaa polkuaan ja valitsevat polkujensa haarautuessa hyvin yksilöllisiä reittejä. Tämä on syvällä ihmisyydessä, halu kohentaa vallitsevia olosuhteita. Halu tähdätä ylemmäs, yltää johonkin parempaan. Kunnioitetaanhan tätä puolta ihmisyydessä, myös ruoan suhteen.

Monilla, jotka ovat kokeilemassa jotakin tietyntyyppistä ruokavaliota tai jotka ovat jo pidempäänkin sellaista noudattaneet on ikävältä tuntuvia kokemuksia siitä miten muut ihmiset suhtautuvat heidän syömisiinsä. Monilla on mm. kokemusta siitä miten kukaan ei ollut huolissaan heidän syömisistään kun he söivät kaikkea mitä muutkin ja kaikkea mitä kulloinkin oli tarjolla. Aivan sama vaikka se olisi ollut ihan täyttä sontaa. (No nyt tuli itsekin lyötyä korostuksen vuoksi hieman leimaa tietyntyyppiselle ruokavaliolle, mutta antaa nyt mennä..) Se että ihmiset vetää pitsaa, karkkia, sipsejä, limpparia, hamppareita yms. on ihan normaalia. Auta armias kun kokeilet jättää pois gluteenia, maitoa, sokeria, lihaa tms. ja kun alat käyttämään janojuomana vain vettä, lisäät kasviksia, marjoja ja hedelmiä niin johan saisit selittää itsesi suu vaahdossa nestehukkaan ja uupumukseen asti miksi olet moinen "ruokavaikeilija"! Usein kritiikin taustalla on tunne siitä että pitäisi oikeastaan itsekin kiinnittää huomiota syömisiinsä, sillä jos on täysin tyytyväinen omiin valintoihinsa, on harvoin tarvetta kritisoida toisten valintoja.

Siltä, joka pyrkimyksenään kohentaa terveyttään muuttaa ruokavaliota kysellään usein kaikenlaista. Koko ajan. Häntä myös kritisoidaan. Sukulaisvierailut voivat olla täyttä piinaa kun joutuu sietämään varsin lapsellistakin käytöstä. Mummot ja tädit pahoittavat mielensä kun et syö heidän kakkua tai karjalanpaistia ja olet sitten sen jälkeen Hitleristä seuraavaksi pahin maailmanhistorian ihminen. Usein pahin kritiikki, kenties huumorin varjolla tulee ihmisiltä, joilla itsellään on todella epäterveellinen ruokavalio. Kukaan ei kysellyt että mistä nyt saat sen ja sen vitamiinin tai kivennäisaineen jos jätät sitä tai tätä pois ruokavaliostasi kun söit kuten muutkin, vaikka olisit syönyt miten huonosti.

Tämä sama pätee usein myös lapsiin. Vaikka lasten ruokavalio olisi miten heikko ja epäterveellinen tahansa siihen ei kukaan yleensä puutu, mutta sitten ollaan syvästi huolissaan ja tehtaillaan jopa lastensuojeluilmoituksia jos lapsilla tai perheessä muutetaan ruokavaliota vaikkapa niin että perhe jättää pois viljat ja maitotuotteet. Tavallisesti muutokset tehdään harkituksi ja jos niistä koituu terveyshyötyjä niin se toki lisää motivaatiota jatkaa samalla linjalla.

Kun ihminen tekee ruokavaliomuutoksia joko maailmankatsomuksensa tai terveytensä vuoksi, annetaanhan hänelle ruokarauha, kiitos. Usein muutokseen totuttelu on jo itsessään sellainen prosessi että siihen ei tarvita mitään lisästressiä sellaisten ihmisten taholta, jotka luulevat kovasti olevansa aina oikeassa, vaikka heillä ei olisi mitään koulutustakaan ravitsemusasioissa.

Olen itse sitä mieltä että ihminen on sekasyöjä eikä ihmiskeho sovellu täysin vegaaniin ruokavalioon ilman että ainakin B12 otetaan ravintolisänä. Enpä silti tuo tätä asiaa julki ellei sitä minulta kysytä vaan annan ihmisten syödä miten he tahtovat. En myöskään moiti niiden ruokavaliota jotka syövät mielestäni tosi epäterveellisesti, vaikka hiljaa mielessäni joskus mietin että tarviiko mun kuunnella sitten kaikki ne terveyshuolet, jotka todennäköisesti aika pitkälti hellittäisivät kun ihminen ottaisi vastuuta itsestään ja pistäisi ravitsemuksensa kuntoon.

Jos syöt itse mielestäsi terveellisesti ja se on hyödyttänyt sinua, niin olet paras mahdollinen esimerkki ihan vain noudattamalla hyvin mielin ruokavaliotasi. Olisiko hyvä, jos puhuisit ruokavaliostasi vain kun joku osoittaa kiinnostusta sitä kohtaan? Joku, joka syö nyt sinun mielestäsi epäterveellisesti, saattaa myöhemmin kiinnostua kohentamaan hyvinvointiaan. Saatat olla tärkeäkin myötävaikuttaja hänen polullaan kun hän on huomannut sinun hyvän esimerkkisi ja myöskin hyväksyntäsi ja rentoutesi hänen ruokavaliotaan kohtaan aikana, jolloin se ei välttämättä ole ollut kovin hääppöinen ravintoarvoiltaan. Olet sitten "kummalla puolella aitaa" tahansa, älä tule iholle ruokavalioasioiden kanssa. Kunnioita toisten rajoja ja hyväksy, että syömiset ovat hyvin henkilökohtainen asia.

Miten sitten suhtautua niihin, jotka kritisoivat sinun terveellisä syömistäsi tai sitä että olet jättänyt jotakin ruoka-aineita tai ruoka-aineryhmiä pois ruokavaliostasi? Se riippuu toki siitä mitä hän sinulle sanoo ja millainen hän on. Tässä joitakin esimerkkejä:

"Minulla on nyt meneillään tällainen tosi tärkeä kokeilu ruokavalion suhteen ja haluan noudattaa sitä tarkasti, jotta näen miten se vaikuttaa. Arvostaisin kovasti jos saisin tälle kokeilulle muiden tuen."

"En valitettavasti voi nyt ottaa tuota herkullisen näköistä ja tuoksuista kakkupalaa yhtään, sillä tulen siitä moneksi päiväksi tosi kipeäksi. "

"Voitaisiinko oikeastaan vaihtaa puheenaihetta. Minua ei nyt huvittaisi jutella mistään syömisasioista"

"Kiinnostaako sinua terveellinen ruokavalio?" (Keskustelu on usein helppo päättää jos kyselijä ei oikeasti ole niinkään kiinnostunut ruokavaliostasi vaan ennemminkin halukas sabotoimaan sitä, mikä hänen motivaationsa siihen sitten onkin.)

"Minulla on nyt tällainen ja tällainen ruokavalio ja ajattelin ihan etukäteen soittaa ja sopia että olisiko helpompi että toisin omat eväät niin sinulla ei ole sitten mitään stressiä minun syömisistäni kun eihän se syömisen tarvitse missään pääroolissa olla kun tullaan käymään. Teitähän me tullaan katsomaan."

"Olet nyt ilmeisesti aika huolissasi minun ruokavaliostani että miten saan sitä ja tätä ravintoainetta kun en juo maitoa enkä syö punaista lihaa. Huomaatko sellaisen jännän piirteen, että silloin kun söin tosi epäterveellisesti niin silloin et ollut huolissani ruokavaliostani, vaikka nykysellään saan kuitenkin varmasti kaikkea mitä tarvitsen ja syön myös paljon vihanneksia, marjoja ja hedelmiä ja olen lopettanut energiajuomien kittaamisen"

"Nyt haluan sanoa teille tämän asian yhden ja toivottavasti viimeisen kerran. En hyväksy tuota jatkuvaa kritiikkiä ja kuittailua minun ruokavaliostani. Haluan että lopetatte sen nyt heti, sillä minä en ole muuttamassa ruokavaliotani teitä miellyttääkseni. Se miten te puhutte ruokavaliostani ei tunnu yhtään kivalta. Se tuntuu tosi pahalta ja olen todella kyllästynyt siihen." (Joskus tarvitsee olla aika suora, jos kohtelias ja ystävällinen viesti ei mene perille)

Maailma olisi varmasti paljon parempi paikka jos me kaikki antaisimme toisillemme ruokarauhan. Ollaanhan me varmasti kaikki kuitenkin yhtä mieltä siitä että olemme etuoikeutetussa asemassa sen suhteen millainen valinnanvapaus meillä on syömisten suhteen. Kunnioitetaan siis toistemme valintoja ja nautitaan ruoasta! Meille on suotu makuaisti ja hyvää ruokaa. Se on aika anteliasta, sillä voisihan tämä asia olla järjestetty vaikka siten että ainoa ravintomme olisi harmaa, mauton massa, josta kyllä saisimme kaikki ravintoaineet, mutta emme sitä nautintoa, jonka herkullinen ruoka meille tarjoaa. Suurin osa meistä pystyy nauttimaan hyvästä ruoasta. Se asia on meille yhteinen vaikka söisimmekin eri tavalla. Miksi "vain" suurin osa? Koska on myös ihmisiä, jotka eivät pysty syömään. Ohessa videa nuoresta naisesta, joka saa sairauden vuoksi ravintonsa nenämahaletkun kautta. Moni konflikti on helppo saada keskeytymään kun sitä peilaa vähän laajempaa taustaa vasten.

Myrkyllinen ihmissuhde sairastuttaa ja estää parantumasta

Aihe on ollut joskus arka ottaa puheeksi vertaistuessa tai työssä ellei ihminen itse tuo asiaa esille: Ihmissuhteiden vaikutus terveydentilaan. Ihminen on voinut sairastua ja alkaa oireilla mitä moninaisimmin tavoin. Usein syy ja syyt voi olla löydettävissä ja usein asioille voidaan tehdäkin jotain, paljonkin. Joskus taas tuntuu että mikään minkä pitäisi auttaa ei auta tai tarvittaviin muutoksiin ei pystytä. Joskus voi olla todella vaikea löytää syitä ja ratkaisuja. Ihminen kiertää vastaanotolta vastaanotolle, etsii ja kokeilee, niin kauan kuin vain voimia tai varoja riittää. Mitä jos ongelman lähde onkin lähempänä kuin voisi kuvitellakaan? Kuka sinun elämänvoimaasi imee kuiviin ja kuka saa sinut tuntemaan itsesi mitättömäksi ja huonoksi? Kenelle sinun pitää koko ajan puolustella sinulle tärkeitä asioita, valintojasi tai itseäsi? Kuka rikkoo rajojasi? Kuka syyllistää, kritisoi, käyttää hyväkseen?

Jos tilanne tuntuu sopivalta, saatan vastaanotolla kysyä: Saatko tarpeeksi henkistä tukea läheisiltäsi tai onko ihmisiä, joilta toivoisit tukea, mutta et sitä saa?

Usein ihminen on saattanut koko elämänsä elää ihmissuhteissa, ensin lapsuudenkodissa, myöhemmin parisuhteissaan, jossa tilanne on kaikkea muuta kuin "normaali". Ulospäin kaikki saattaa vaikuttaa täydelliseltä, jopa epäilyttävän täydelliseltä. Tai sitten esim. puolisoa ei koskaan mainita ellei hänestä erikseen kysytä eikä paria tai perhettä näy oikein missään yhdessä. Koskaan emme voi olla varmoja, mitä ihmisten kodin seinien sisällä oikeasti tapahtuu. Voi olla, että ihmisellä ei ole edes kunnolla käsitystä siitä millaisia suhteellisen normaalit ja terveet, turvalliset ihmissuhteet ovat. He ovat niin tottuneita vaille jäämiseen ja henkiseen, toisinaan jopa fyysiseen väkivaltaan.

Eläminen myrkyllisessä ihmissuhteessa tai myrkyllisten ihmisten vaikutuspiirissä vaikuttaa terveyteen. Se on stressi ja tuottaa keholle ihan samat ongelmat kuin mikä tahansa jatkuva ja pitkäkestoinen stressi: ruoansulatus heikkenee, mahasuolikanava voi reagoida monellakin tapaa, heikentyneestä ruoansulatuksesta syntyy ravintopuutoksia ja tämä heijastuu mm. hermostoon ja aivoihin vaikuttaen mm. kognitiivisiin kykyihin ja mielialaan. Hermoston lisäksi stressi iskee myös muihin kehon keskeisiin säätelyjärjestelmiin, kuten immuunipuolustukseen ja hormonitoimintaan.

Immuunipuolustuksen ongelmat voivat ilmetä infektioherkkyytenä, syöpänä, autoimmuunisairauksina, allergioina ja yliherkkyyksinä. Hormonitoiminnan ongelmat voivat johtaa epänormaaleihin kortisolipitoisuuksiin, sukuhormonihäiriöihin ja kilpirauhashäiriöihin. Myös energiantuotanto ja aineenvaihdunta saavat osansa. Oireita voi ilmetä myös esim. iholla, lihaksissa, nivelissä ja keuhkoissa. Uuvut ja menet monellakin tavalla epätasapainoon.

Kaiken tämän keskellä etsit kiihkeästi apua eri auttajilta. Lääkäreiltä, ravintoterapiasta yms. Ehkä käyt jo juttelemassa mielenterveyden ammattilaisenkin kanssa. Kaiken aikaa tilanne on kuitenkin se, että olet kuin kultakala pienessä akvaariossa, jonka vesi on likaista ja oikea hoito olisi vaihtaa vesi eli päästä irti toksisesta ympäristöstä, toksisten ihmisten tai ihmisen vaikutuspiiristä. Tässä vaiheessa nimittäin sinulla ei useinkaan ole enäää voimaa lähteä selvittämään asiaa esim. perhe- tai pariterapiassa tai myrkyttäjä ei ota apua vastaan tai myönnä että hänessä olisi jotakin pahasti vialla.

Kuka voi olla elämäsi toksinen ihmissuhte tai onko niitä useampiakin? Altistutko yhä toksiselle ilmapiirille vai onko asioita jäänyt menneisyydessä niin käsittelemättä, että myrkkyjä pitäisi saada poistetuksi ja mieltäsi ja kehoasi tasapainotettua, jotta elämänlaatusi ja toimintakykysi kohentuisivat, vaikka olisitkin jo päässyt "kuiville" myrkyllisestä tilanteesta?

Sisäilma-altistumisessa ja toksisesta ihmissuhteesta kärsimisessä on paljon samaa. Niin kauan kuin altistus jatkuu, on esimerkiksi ravintoterapeutin mahdollista auttaa vain tiettyyn rajaan asti.

Jutun loppuun linkatussa englanninkielisessä videossa valotetaan sitä mitä toksinen ihmissuhde saa aikaan kehossasi. Otsikossa mainitaan narsistinen ihmissuhde, mutta eri tyyppisiä epäterveitä ja toksisia ihmissuhteita voi olla monenlaisia. Diagnooseja ei voi tehdä kuin siihen koulutuksen saanut ammattilainen, mutta ota tarvittaessa lisää selvää asioista, jos epäilet altistuneesi myrkylliselle ihmissuhteelle, joka on nakertanut henkistä ja fyysistä terveyttäsi, elämäniloasi, elämänlaatuasi ja toimintakykyäsi.  Diagnoosia ei ehkä koskaan saada, mutta tunnistat kyllä miten joki ihmissuhde on vaikuttanut tai vaikuttaa sinuun yhä.

Henkinen väkivalta tai täydellinen välinpitämättömyys ovat rinnastettavissa fyysiseen väkivaltaan. Molemmat vahingoittavat, pahasti. Jos huomaa elävänsä keskellä toksista ihmissuhdetta, ota selvää asioista ja etsi apua. Etsi vertaistukea. Voit parantua. Voit selviytyä.

Linkki videoon:

https://www.youtube.com/watch?v=7NKhKR_Zua0

Annatko sisäisen lapsesi päättää mitä syöt?

Sisäinen lapsi ja sisäiset lapsiosamme

Sisäinen lapsi voidaan mieltää leikkisäksi, luovaksi, uteliaaksi ja vilpittömäksi osaksi meitä joka helposti jää arkemme vakavuuden jalkoihin. Sisäinen lapsi voi olla myös johonkin lapsuuden tai nuoruuden tilanteeseen tunnetasolla jumittunut osa meitä, jota aikuisen osamme tulisi kuunnella, opastaa, lohduttaa, ohjata, huomioida. Meissä asuu itse asiassa, (kyllä, meissä kaikissa), myös joukko eri-ikäisiä lapsiosia, jotka voivat myös nahistella keskenään. Kenties joku niistä murjottaa nurkassa eikä saa koskaan huomiota, lohdutusta, kosketusta ja apua. Nämä lapsiosat ovat syntyneet täyttymättömistä tarpeista kun olemme joutuneet sopeutumaan jäätyämme vaille jotakin. Näiden osiemme konflikteista juurtavat puolestaan juurensa sisäiset ristiriitamme.

Aikuinen osamme ei saa tietenkään dominoida ja polkea jalkoihinsa lapsiosiamme, mutta aikuisen osamme tulee ottaa johtoasema. Meidän pitää osata olla sen verran aikuisia, että pärjäämme elämässä kuten aikuisen ihmisen sopii pärjätä. Muuten me etsimme tarpeemme täyttävää äitiä ja isää kaikista elämämme ihmisistä: Puolisosta, pomosta, ystävistä ja jopa omista lapsistamme.

Kaikki tietävät miten henkiset asiat vaikuttavat syömisiin varsinkin lapsilla. Lapsi ahdistuu kun ei halua syödä ja hänelle silti tuputetaan ruokaa. Hän haluaisi syödä jotakin muuta tai hän haluaisi karkkia, limsaa, kakkua ja pullaa. Teini kapinoi äidin ruokavalistusta ja kotitalousopettajan oppeja vastaan ja painelee Lidliin ostamaan pakastepitsaa ja energiajuomaa. Ehkä lapsuudenperheessä ei lohdutettu sanoin tai osoitettu hellyyttä kosketuksin vaan lellittiin antamalla herkkuja. Mummolasta tultiin vatsa ummella ja housunnappi kiristäen ihan ähkyssä kotiin kun mummo rakasti ja huolehti syöttämällä täyteen perunaa, läskisoosia ja herkkuja, koska oli itse nähnyt nälkää pula-aikana. Ehkä lapsi ja nuori omaksui vanhemmiltaan mallin, jossa eri tunnetiloja ei osattu käsitellä vaan niihin reagoitiin syömällä tai juomalla.

Me olemme yhä nuo lapset ja nuoret. Ne eivät lakkaa olemasta kun kasvamme aikuisiksi. Ne elävät yhä meissä. Heidän tunteensa, selviytymiskeinonsa ja reagoimisensa. Itse asiassa koko aikuisuus on illuusio. Olemme kaikki vain isoja lapsia, joissa on tai ei ole vahva aikuinen osa huolehtimassa lapsiosistaan. Mitä tämä merkitsee ruoan suhteen?

Sisäiset lapsiminämme aiheuttavat ristiriitoja syömiskäyttäytymisessämme
Meillä on ruokamme suhteen ristiriitoja. Toisaalta aikuinen osamme meissä usein tietää mihin suuntaan ruokavaliotamme kannattaisi kehittää. Vähemmän herkkuja, maito ja gluteeni pois kokonaan jos on autoimmuuniperäinen kilpirauhassairaus, enemmän vihanneksia, marjoja ja hedelmiä, säännöllisemmät ruoka-ajat, enemmän energiaa ruokaan niihin päiviin kun urheilee, ei joka päivä jälkiruokaa tms. Mitä se kenenkin kohdalla on mitä oikeasti tiedämme haluavamme ja tarvitsevamme ja millaiset raamit olisivat hyvät, jotta voimme varjella terveyttämme, jopa lisätä sitä.

Sitten tulee lapsiosa joka heittää lekkeriksi: "Mutta kun mun tekee niin kovasti mieli ja kun mä haluunnnn..." Ja sitten se heittäytyy lattialle kiukuttelemaan ja huutamaan kunnes annamme sille periksi. Itse asiassa usein aika nopeasti ja helpostikin. Koululaisosamme voi olla kova suostuttelemaan että "ei se nyt vähän haittaa jos jo toisen kerran samalla viikolla tilataan pitsaa" vaikka ravintoterapeutin kanssa on juuri käyty tavoitekeskustelut kolmenkymmen kilon painonpudotuksesta, koska polvet eivät enää kestä painavaa kehoamme ja diabetes kolkuttelee ovella. Matkalla töistä kotiin perjantaina tekisi mieli ostaa Fazerin sininen kun oikeasti emme ole vailla sitä vaan olemme yksinäisiä ja janoaisimme ymmärtävää kuuntelijaa ja kenties kosketusta. Ehkä puoliso on ärsyttävä ja syömme mielummin suklaata kuin menemme vällyjen väliin hänen kanssaan?

Ylitunnollinen teiniminämme taas haluaa pistää dieettimme niin hankalaksi, ihan vaan hallinnantunteensa säilyttämiseksi ja varmuuden vuoksi, että ruokavalio ei ehkä olekaan enää niin tasapainoinen ja ruokailutilanteista tulee vaikeita. Kieltäydymme sellaisestakin jolle ei ole välttämättä perusteita. Ei tonnikalaa enää ikinä kun siinä voi olla raskasmetalleja, ei riisiproteiinijauhetta kun siinä on arseenia, ei enää ikinä mitään muuta kuin lähteestä titaanikannulla haettua kolmesti jonkun hilavitkuttimen läpi filtteröityä vettä.. Mitä me oikeasti silloin pelkäämme? Olemmeko joutuneet kärsimään turvattomuuden tunteesta lapsena ja haluamme varmistaa että kaikki varmasti on täysin turvallista, myös ruokamme ja juomamme?

Ei ole lapsenomaista pyrkiä pääosin valinnoillamme kohti terveyttä tai toisaalta tehdä täysin tietoisia päätöksiä silloin kun haluaa ottaa löysemmin ja se on juuri kyseisenä hetkenä ihan ok. Jos gluteenitonta ruokavaliota noudattavalle on varattu pala gluteenitonta mansikkakakkua häissä niin antaa mennä vaan kun se ei kerran päivää mitenkään pilaa. Kunnon filtteri juomavesihanaan on viisautta, mutta entä jos kärsimme mielummin janosta kuin juomme kahvilan vettä tai entä jos kärsimme mielummin nälästä kuin syömme kaverin tarjoamaa tonnikalasalaattia? Olemmeko ihan tasapainossa syömisasioissa?

Entä jos tulee toistuvasti olo että nyt epäonnistuin taas syömään terveellisesti. En mä tähän painonpudotukseen ikinä pysty. Ei musta ole tähän. Mulla ei ole kyllä yhtään itsekuria. Älä luovtua! Emme vain ole olleet tietoisia lapsuudessa ja nuoruudessa syntyneistä tunnelukoistamme ja siitä että meissä kaikissa asuu eri-ikäisiä lapsiosia, jotka naruttavat meitä mennen tullen jos emme huomaa heitä. Älä siis syytä itseäsi. Voit päästä tasapainoon.

Miten toimia?

Voimme vahvistaa aikuista osaamme. Ei niin että siitä tulee tyranni, joka polkee lapsiosamme jalkoihinsa ja käskee niiden olla hiljaa ja painua pois tietoisuudesta. Se ei toimi. Tunnepaine alkaa kasvamaan ja räjähtää silmillemme joku päivä tai ilmenee fyysisinä oireina ja sairastumisina. Vahvistamme aikuista osaamme siten että se osoittaa lapsiosillemme olevansa pomo. Se vastuullinen aikuinen, joka pitää huolta eri-ikäisistä lapsiosistamme ja niiden tarpeista, tuli mitä tuli, mutta ei luovuta johtoasemaansa.

Käy sisäistä keskustelua lapsiosiesi kanssa. Mieti mitä oikeasti on tekeillä kun alat kelaamaan päässäsi että tekisitkin jotenkin ihan toisin syömisiesi kanssa kuin olit suunnitellut. Millaisia tilanteita ja tunteita on ollut, vai oletko joutunut tukahduttamaan tunteitasi? Millaisia tarpeitasi et ole pystynyt toteuttamaan? Missä tilanteessa näin on käynyt lapsuudessasi tai nuoruudessasi ja miten silloin selvitit tilanteen? Ehkä etsit lohtua ruoasta, ehkä kapinoit syömällä jotain ilman lupaa tai kapinoit syömättömyydellä. Ehkä hait hallintaa täydellisellä itsekurilla, joka johti lopulta vajaaravitsemukseen tai siihen ettet koskaan sallinut itsellesi mitään herkullista? Ehkä kotona oli ruoan suhteen liian kova kuri ja aikuisena päätit että syöt mitä ikinä tahdot ja koska tahdot? Ehkä tilanne levisi käsistä kun aloit aikuisena tienaamaan ja lapsuutesi oli ollut todella köyhä? Ehkä äidin ruokasaarnat ja alituinen huomion kiinnittäminen syömisiisi sai sinut ahdistumaan lapsena? Mitä silloin teit? Onko sinulla samaa reagoimista vielä nykyäänkin.


                                             


Jos kuvittelisit olevasi oman itsesi äiti, isä, isosisko tai isoveli, miten neuvoisit itseäsi, miten lohduttaisit, miten huomioisit, miten antaisit itsellesi sen, jota vailla olet ollut?

Tärkeintä on pysähtyä tilanteeseen kun syömiseen liittyvä valinta on edessä. Se on se hetki kun voit mietiskellä ja tarkkailla mitä sinussa oikeasti on meneillään. Näin työskentelemällä tulet yllättymään positiivisesti kun syömiseen liittyvät ristiriidat hellittävät ja vähitellen tavoitteisiin pääseminen helpottuu. Kun vapaudut ylimääräisistä ristiriidoistasi, pääset totuttautumaan sopivaan syömisen tapaan ja rytmiin ja ajan kanssa siitä muodostuu rutiinia positiivisessa mielessä. Sellaista rutiinia että osaat helpommin tehdä niitä valintoja, jotka ovat sinulle toimivia, samalla kun huomioit kaikenikäiset osasi itsessäsi ja täytät niiden tarpeita. Muillakin tavoin kuin ruoalla tai juomalla.

Lisää tietoa tunnelukkoasioista löytyy Kimmo Takasen kirjoista Tunne Lukkosi ja Murra Tunnelukkosi.

Kuka ymmärtäisi minua ja ymmärränkö itsekään itseäni?

Tämänpäiväinen blogiteksti sisältää vähän tough lovea.

Ällistyttävän fiksu uusi nuori ystäväni itsevarmuuskouluttaja Jevgeni Särki on taas päästänyt eetteriin jotain todella katsomisen ja kuuntelemisen arvoista:

Käsittelen tässä tämän videon sisältöä sairastamisen tuskallisuuden kannalta. Haluat tuntea yhteyttä muihin ihmisiin ja tulla ymmärretyksi kun olet sairas. Kaikki eivät ymmärrä, mutta osa ymmärtää ja on myös tärkeä miettiä mitä tarpeitamme ajatellen haluamme tulla ymmärretyksi: Haluammeko lohdutusta ja yhteyttä vai ratkaisuja vai molempia. Tiedämmekö itsekään vielä?

Eri sairauksien vertaistuessakin tulee eteen tilanteita missä moni kuvaa sitä miten heistä tuntuu siltä ettei kukaan voi ymmärtää heitä. Tämä on hyvin yleistä ja inhimillistä. Mitä tarpeita ja uskomuksia sen taustalla voi ollakaan että meillä on tunne ettei kukaan ymmärrä meitä? Sillä vaikka kaikki eivät ymmärrä, niin todellisuudessa ihan varmasti löytyy ihmisiä jotka ymmärtävät. Näiden ihmisten löytyminen on sitä todennäköisempää miten aktiivisesti puhut tai kirjoitat asioistasi ja sitä epätodennäköisempää mitä enemmän eristäydyt muista tai tiedostamattasi sabotoit ihmisten yritykset ymmärtää, antaa lohtua ja auttaa.

Joskus voi tuntua siltä ettei muut ymmärrä jos et itse hyväksy sitä että he oikeasti haluavat auttaa. Tiedostamattasi et ehkä uskalla saada apua, auttaa itseäsi, päästä eteenpäin. "Tuttu helvetti voi tuntua turvallisemmalta kuin tuntematon taivas." Tämä tosiasia voi olla todella uskomattoman vaikea myöntää itselleen ja lähes mahdoton asia hyväksyä todeksi. Useammat apua ja ymmärrystä hakevat kieltävät sen itseltään ja muilta vielä tiukasti.

Jos haluat ymmärrystä ja apua, niin älä sitten torju sitä kun muut yrittää auttaa ja tukea! Sitten jos joku on törppö tai ilkeä kun avaat sydämesi, niin muista että se on hänen ongelmansa eikä kaikki ole sellaisia. Move on! Mene eteenpäin! Hankalampaa tämä tietenkin on silloin jos on perheessä tai lähipiirissä lannistava ihminen joka tekee elämästäsi tosi kurjaa eikä halua ymmärtää. Mieti mistä silloin vaihtoehtoisesti saat ymmärrystä ja tukea.

Joskus sairastuneesta ihmisestä tuntuu että hänet hylätään eikä kukaan ymmärrä häntä. Voisiko se joissain tilanteissa johtua siitä että ihmiset tuntevat olevansa kykenemättömiä ja avuttomia tukemaan sinua jos samalla kun lähetät signaaleja siitä että tarvitset ymmärrystä, apua ja tukea, sitten kuitenkin sabotoit sen. Vertaistuessa tämä näyttäytyy sellaisena että joku tuo voimakkaasti ja aktiivisesti esiin ongelmansa ja näyttää näennäisesti jopa etsivän ratkaisuja, mutta minkäänlainen avun ja tuen tarjoaminen ei näytä tuovan tulosta. Semmoinen alkaa tuntua epätoivoiselta auttajasta ja siihen väsyy. Voi jopa syntyä vaikutelma että minkäänlainen apu ei kelpaa eikä tuo ihminen etsi tosiasiassa ratkaisua. Joskus voi jopa tuntua siltä että tuo ihminen kuppaa toiset tyhjiin energiasta auttaa ja tukea ja jollakin tavalla vain käyttää ihmisiä oman pahoinvointinsa roskasankona. Kauniinpi ja inhimillisempi tapa ilmaista asia olisi kenties että tuo ihminen ei oikein tiedä itsekään mitä hän haluaa, etsii ja tarvitsee ja kurkottaa epätoivoisesti toisia ihmisiä kohden etsiäkseen yhteyttä, jotain turvaköyttä mihin tarttua.

Mä tiedän mistä puhun, sillä olen itse ollut aikanani todella raskassoutuista seuraa kun olin pitkään tosi sairas ja masentunut. Jotkut ahdistuivat siitä eivätkä osanneet eivätkä jaksaneet enää mun seuraani. Joillekin sairauden leima oli liian raskas ja tietyt ihmiset vaan lakkasi pitämästä yhteyttä ilman että olisin heitä edes mitenkään kuormittanut. "Ai mikä sulla muka on?" Sanoi eräs kun kerroin puhelimessa tilanteestani. Enpä puhunut sitten enää mitään ja tämä ihminen palasi myöhemmin elämääni kun olin paremmassa kunnossa. En tiedä tuleeko meistä enää koskaan kovin läheisiä ja luotanko häneen koskaan samalla tavalla kuin ennen..

Kun me haluamme että meitä ymmärretään, mitä me tavoittelemme sillä? Haluammeko lohdutusta ja tukea vai haluammeko oikeasti myös ratkaisuja, apuja ja neuvoja? Odotammeko joskus ihmisiltä liikaa? Onko sairaudesta tullut jo niin iso osa identiteettiä että emme ole enää halukkaita oikeasti edes luopumaan siitä? Mitä toisten pitäisi ymmärtää? Meidän pitää kertoa se heille riittävän selvästi.

Voimme sanoa ja kannattaakin sanoa suoraan jos emme odota apua tai neuvoja vaan ihan vaan seuraa, läsnäoloa, kuuntelua ja lohdutusta. Ihmiset eivät ole ajatuksenlukijoita. Jos joku tarjoaa ratkaisuja kun emme niitä halua, ollaan kärsivällisiä. Toistetaan toive siitä että haluamme tukea, olkapäätä ja kuuntelijaa, emme ratkaisijaa tai neuvojaa. Joskus sanoma pitää toistaa monta kertaa ennenkuin ihmiset sisäistävät sen. Me olemme sillä tavalla vähän kovakalloisia ja epätäydellisiä.

Minulla ja kollegallani ravintoterapeutti Hanna Huttusella (en muuten kysynyt edes lupaa, saanko mainita hänet, nyt menee siis riskillä..) on samanlaisia kokemuksia. Molemmilla on fibromyalgia ja molemmat ovat saaneet siihen apua ravintoterapeuttisista keinoista. Mitä tapahtuu kun menee fibromyalgiapotilaiden vertaistukiryhmään netissä levittämään pyyteettömästi ilosanomaa, että hei, tähän piinaavaan ja elämänlaatua ja toimintakykyä heikentävään sairaudentilaan voi saada apua ja tuskistaan ja uupumuksestaan voi vapautua?

Jotkut harvat kiinnostuvat, mutta muutoin tulee täysi tyrmäys. Jopa suoraa haukkumista ja suunnilleen pahaksi ihmiseksi julistamista: "Mitä sä tuut tänne väittään yhtään mitään. Mä olen sairas, se mikä sulla toimii niin ei todellakaan välttämättä toimi muilla yms." Niinpä niin. Jotkut haluaa rypeä siinä kurjuudessaan ja sitten valitetaan kun kukaan ei ymmärrä. Minä uskallan tästä kertoa suoraan, koska olen itsekin halunnut rypeä aikani siinä kurjuudessa enkä todellakaan ollut halukas tai valmis ottamana mitään neuvoja vastaan. Se on prosessi, se vie aikaa ja kukaan muu ei voi tehdä sitä matkaa puolestasi. Se on vaihe, että saa diagnoosin ja sitten aletaan rakentamaan identiteettiä sen diagnoosin ympärille. Jos joku vihjaa että tämä diagnoosi vaikuttaisikin jatkkossa kenties elämään vähemmä ja tilanne kohenisi, se on suora isku vyön alle. Sama kuin joku yrittäisi muuttaa sinua persoonana. "Minulla on oikeus olla tällainen. Miten sinä kuvittelet voivasi tulla mestaroimaan minun elämääni?"

Kun ei vielä ollut valmis laskemaan irti sairaan ja ongelmaisen ihmisen identiteetistään, olisi kuitenkin jälkiviisaana ollut fiksumpaa sanoa useammin:

"Mä en nyt oikeastaan jaksa miettiä tällä hetkellä mitä pitäisi tehdä. Toistaiseksi yritän nyt vaan jaksaa olla olemassa. Arvostan silti todella ystävyyttämme ja olen tosi kiitollinen siitä että tulit käymään ja tulit mua tervehtimään kun olen tosi huonossa jamassa. Kaikki ei nimittäin ole tulleet. Sä olet ja minusta se kertoo sinusta jotakin erityistä. Kiitos!"

tai:

"Nyt ollaan puhuttu niin paljon mun voinnista, että kerropa mitä sulle kuuluu ja mitä ootte viime aikoina puuhanneet."

Asioihin suhtautuu tietenkin vähän eri tavalla sen mukaan onko ne ongelmat oikeasti sellaisia että ne voi selättää vai onko enemmän kysymys siitä että pitäisi etsiä keinoja jaksaa ja selvitä muutoin eteenpäin ongelmien tai sairauden kanssa.

Ymmärrän hyvin jos tämä blogipostaus ärsyttää, suututtaa ja pistää kipeästi, joka raivostuttaa. Ensimmäinen ajatus voi olla että tuo ihminen ei tiedä mistään mitään. Ehkä joku minua viisaampi olisi voinut kirjoittaa tämän diplomaattisemmin. Minä olen usein sellainen graniittisen rouhea ennemminkin kuin sileä timantti. Minusta tämä sanoma on kuitenkin tärkeä tuoda esille ja samoin kysymys: Mitä jos tuntuu siltä ettei kukaan ymmärrä? Entä jos se kysymys voisi useinmiten olla samalla myös: "Mitä jos en ymmärrä itseäni?"

Itseä voi oppia ymmärtämään. Se on osa matkaa jota myöskin elämäksemme kutsutaan.

Älkää eristäytykö, ainakaan liiaksi. Jaksakaa pitää yllä yhteyttä toisiin ihmisiin, sillä ihmistä ei ole luotu olemaan yksin. Menkää toista puolitiehen vastaan. Jos joku ei tunnu ymmärtävän sinua, uskalla kyseenalaistaa se, ymmärrätkö täysin vielä itsekään itseäsi. Onko mahdollista että löydätte silti enemmän yhteistä kuin eroavaisuuksia? Jos toinen ei halua puhua puolukoista, puhukaa mustikoista. Toisaalta kaikkien kanssa ei ehkä kannatakaan  hengata. Ei kaikki ihmiset voi ollakaan ymmärtäjiä ja sydänystäviä. Sitten vaan uutta matoa koukkuun jos jonkun kanssa ei onnaa. Matka on pitkä. Pysähtykää välillä haistelemaan ruusuja tai mitä kukkia nyt siellä ikinä sitten tuleekaan vastaan. Joskus kun kaikki tuntuu olevan sekaisin, ei auta muu kuin vetää välillä henkeä.

Hanna Huttusen kirja Fibromyalgiasta vapauteen: https://atar.pikakirjakauppa.fi/tuote/hanna_huttunen/kiputus_fibromyalgiasta_vapauteen/9789527015056

Kirja: Aku Kopakkala, Masennus, suuri serotoniinihuijaus

 

Sain kustantajalta (Basam Books) arvostelukappaleeksi hienon keltaisen kirjan. Olen jäävi kirjoittamaaan kirjasta kirja-arvostelua, koska minulla on sidonnaisuuksia. Niinpä tämä kirjoitus onkin lähinnä mielipidekirjoitus ja kirjaesittely. Sidonnaisuuteni kirjailijaan eivät ole taloudelliset, vaan henkiset. Fanitan Akua persoonana ja ammattilaisena.

Psykologi Aku Kopakkala sai kenkää Mehiläisestä kuntoutusjohtajan tehtävistään työskenneltyään talossa vuosia moitteettomasti. Syynä on mielestäni se, että Aku on liian älykäs ja rehellinen ihminen ja jotkut muut taas puolestaan eivät näitä ominaisuuksia hänen laillaan ilmennä.

Aku Kopakkala

Huom: Kirjasta siteeratut lauseet ovat tummanharmaalla tekstillä. Muu osuus vaaleanharmaalla.

Kopakkala otti toukokuussa 2014 MOT-ohjelmassa kantaa masennuslääkkeisiin. Tässä linkki ohjelman käsikirjoitukseen: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/05/26/masentavat-laakkeet-kasikirjoitus Kopakkala otti esiin mm. sen miten masennuslääkkeistä on apua vain osalle masentuneista ja miten vähän vallitsevaa serotoniinihypoteesia masennuksen syynä biokemiallisella tasolla on tutkittu. Tutkimuksia ovat tehneet lähinnä lääkeyhtiöt tavoitteenaan saada lääkkeitä markkinoille. Viikon kuluttua ohjelman esittämisestä Kopakkala sitten irtisanottiin. Tämän linkin takana MOT-ohjelman sivuilla oleva tiedotus asiasta: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/06/03/mehilaisen-kuntoutusjohtaja-aku-kopakkala-irtisanottu?ref=ydd-related-program

Monipuolinen oivallus- ja tietopaketti

Kirja on hyvin monipuolinen. Siinä on paljon kiinnostavaa luettavaa. Jo esipuheessa saa lukea oivalluksia: "Masennus on aivan liian tärkeä asia jätettäväksi "asiantuntijoille". --Demokratiassa Suomen energiapolitiikasta eivät päätä yksin ydinvoimateollisuus ja ydinvoimainsinöörit. Mielenterveyspulmien ratkaisusta päättämistä ei saisi jättää vain biolääketieteellistä näkökulmaa edustaville psykiatreille ja lääketeollisuudelle. Mutta näin on käynyt ja hinta on kova."

Kopakkala, masennuksen oivaltava tulkitsija ja asiantuntija

Kuva: Pixabay

Kirjassa esitellään mm. miten masennukseen ja mielenterveyshäiriöihin suhtautuminen on eronnut eri aikoina ja eri kulttuureissa. Esitellään myös erilaisia masennustyyppejä lyhyesti, mutta selkeästi ja sitä miten mielenterveyshäiriöitä on menneisyydessä hoidettu. Mielestäni Aku Kopakkala osaa aivan erinomaisen hienosti tiivistää sen, mitä masennus on.

Kirjan ehdottomia helmiä on masennuksen synnyn kuvaaminen seuraavasti: "Tavallinen arkielämä edellyttää lievän myönteisyysharhan kanssa elämistä. -- Myönteinen ja toiveikas kuva itsestämme auttaa nousemaan marraskuisenakin aamuna. Masentuessaan ihminen menettää tämän välttämättömän myönteisen tulkintaharhan. Ihmisestä tulee aluksi kauhistuttavan realistinen.-- Vähitellen hän hiipuu synkkään pessimismiin ja toivottomuuteen. Sitten kehon järjestelmät joutuvat pulaan. Lopulta kehon rytmit, jotka ylläpitävät elämää ruumiissamme, alkavat järkkyä."

Mikä altistaa masennukselle, entä ehkäisee sen puhkeamista?

Masennukselle altistavista ja ehkäisevistä tekijöistä kirjassa mainitaan useita. Väliotsikoissa mainitaan mm. perimä, varhaiset kokemukset ihmissuhteissa, maailmankatsomus, elämäntavat, ravinto ja liikunta, ihmissuhteet, bakteeristo, menetys ja ristiriita, psyykkiset valmiudet. Kuulostavatko nämä sellaiselta, mitä varten ihmistä pitäisi lääkitä niin että aivokemia ja käytös muuttuu, seuraa kaikenlaisia outoja, erittäin kiusallisia ja jopa vaarallisia, osin tuntemattomia sivuvaikutuksia ja ihminen jättäytyy lääkitysten vaikutusten armoille passivoituneena, hoidon kohteena, sen sijaan että hänellä olisi aktiivinen rooli ongelmiensa selvittämisessä ja läpikäymisessa?

Kirjan runsaat makupalat

Miten monissa tapauksissa masennus voisi parantua jopa ilman hoitoa? Entä lähipiirin empaattisella tuella tai ammattilaisten kanssa asioita läpi käyden? Onko masennuslääkkeistä enemmän haittaa kuin hyötyä? Ketä niiden käyttö todellisuudessa eniten hyödyttää? Tukevatko tieteellisten tutkimusten tarkastelu kriittisesti ja rehellisesti sitä että masennuslääkkeitä kannattaisi popsia siinä määrin kuin niitä Suomessakin popsitaan? Mm. näitä teemoja käsitellään kirjassa. Kirjan makupalat tulee kuitenkin pureksia itse. Lukijalle jätetään juuri sopivasti asioita harkittavaksi itse.

Masennuslääkkeiden peitellyt haittavaikutukset

Kirjassa pohditaan masennuslääkkeiden haittavaikutuksia. Kuulostaisiko nämä sivuvaikutukset sellaisilta, joita haluaisit itsellesi: seksuaalisen toiminnan häiriöt, tunne-elämän kaventuminen, riippuvuus ja "lopetusoireet", itsemurha-alttius, akatisia, vihamielisyys ja väkivalta, serotoniinioireyhtymä, huimaus ja kaatuilu, liikenneonnettomuudet, kyvyttömyys ihastua, hyponatremia, sydänvaivat.. Eikö tällaiset sivuvaikutukset jo itsessään masenna ja lannista ihmistä tai johda hänet vain entistä suurempiin vaikeuksiin elämässä? Kerrotaanko haittavaikutuksista riittävästi lääkkeitä määrättäessä? Tulkitaanko masennuslääkkeiden vähentämiseen ja lopettamiseen liittyvät "lopetusoireet" masennuksen uusiutumiseksi ja käyttö jatkuu sitten vuosia vaikka kukaan ei vielä tiedä kaikkia masennuslääkkeiden käytön pitkäaikaisvaikutuksia? Jos uskaltaudut lukemaan kirjan, saat ehkä enemmän tietoa ja pohdittavaa muodostaakseni näistä asioista oman mielipiteesi.

Juksaustutkimuksia ja Suomen masennuksen käypähoitosuositukset

Kirjassa kerrotaan myös lääketutkimuksen kriitikoiden työstä. Tästä kertovan luvun alussa mainitaan: "Valitettavasti masennuslääketutkimuksia ja sen myötä myös niistä tehtyjä meta-analyysejä vaivaa paha ongelma. Ne ovat taloudellisesti niin merkittäviä, että niihin on sovellettu aikaisemmin kuvattuja menetelmiä tulosten parantamiseksi. Meta-analyysejä ei ole juuri voitu tehdä luotettavista tutkimuksista, joissa ei käytettäisi aiemmin kuvattuja keinoja, sillä muita kuin "juksaustutkimuksia" ei juuri ole. "

Pohjautuvatko sitten Suomessa masennuksen käypähoitosuositukset erilaisiin taloudellisten intressien masinoimiin "juksaustutkimuksiin" ja onko käypähoitosuositusten laatijoilla puhtaat jauhot pussissa? Esimerkiksi masennuksen käypähoitosuosituksen laatineen työryhmän puheenjohtajalla psykiatrian professori Erkki Isometsällä on sidonnaisuuksia lääketeollisuuteen:  esim. Orion Pharma, Phizer. Hän on suunnitellut ja toteuttanut lääkeyhtiön koulutuksia lääkäreille ja saanut niistä palkkioita. Tällaiset sidonnaisuudet eivät ole mikään poikkeus muillakaan ohjeiden laadintaryhmässä. Eikö tämä ole ongelmallista? "Suomalaisen suosituksen perusteella selvästi laajemmalle masentuneiden joukolle tarjotaan lääkitystä ensisijaisena hoitona kuin mikä olisi WHO:n kanta tai vastaavien suositusten ohje vaikkapa Britanniassa."

Jotain parempaa tilalle

kuva: Bixabay

Kirjailija ei jää vain surkuttelemaan sitä millainen "suuri puhallus" (huom, ei siteeraus, vaan blogistin oma tulkinta) koko masennuksen vallitseva hoitokulttuuri lääkkeiden puputtamisineen on, vaan hän myös listaa koko joukon keinoja, joilla masennusta voidaan tehokkaasti hoitaa. Mitä ovat aikabiologiset hoidot? Mistä erilaisista terapioista on apua? Mikä on liikunnan ja ravitsemuksen osuus, entä suolistoterveyden? Tämä osuus kirjasta sai minussa aikaan suurta toivoa ja tyytyväisyyttä siihen, että on olemassa järkeviä keinoja, joilla masennusta voidaan hoitaa, sillä masennus on epäilemättä jotakin muuta kuin vain biologinen häiriötila aivoissa, johon on otettava pilleri. Se on suuri kärsimys, johon on olemassa apua.

Miksi kaikki suuttuvat Akulle?

Kritiikillä on seurauksensa. "Kaikki ärsyyntyvät, suuttuvat tai loukkaantuva, jos vallitsevia masennuskäytäntöjä arvioi.
Potilaat toivoisivat, että ammatti-ihmiset olisivat yksimielisiä ja tarjoaisivat parasta hoitoa. He haluavat luottaa saamaansa hoitoon. Kaikki luottamusta horjuttava herättää ärtymystä horjuttajaa kohtaan. Potilaat haluavat uskoa luotettavaan henkilöön, joka tietää.
Ammatti-ihmiset ärsyyntyvät vielä enemmän: jos diagnoosien ja lääkkeiden hyödyt ovat niin hataralla pohjalla, niin oma uskottavuuskin on vaakalaudalla. Turvallisia uskomuksia, varsinkin jos ne ovat yleisiä, ei saa epäillä."

Onneksi kaikki eivät suutu Akulle. Monet ovat ottaneet hänen kirjansa innostuneena vastaan, niin potilaat, heidän omaisensa kuin rehellissydämiset mielenterveyden ammattilaisetkin. Olin hiljattain vapaaehtoistyöni tiimoilta samassa tilaisuudessa Kopakkalan kanssa. Kopakkala oli tuonut sinne muutamia kirjoja. Kaikki menivät ja moni jäi ilman. Sain omaan kappaleeseeni kirjailijan signeerauksen.

Myöskään kilpirauhaspotilaat eivät suutu Akulle. Heitä on monia hoidettu mitä moninaisimmilla masennus- ja psyykelääkkeillä. Usein huonoin tuloksin, sillä kilpirauhasen vajaatoiminnan mukanaan tuoma masennus ei tuppaa hellittämään ennen kun saadaan lääkitys oikeanlaiseksi ja ihmistä muutenkin hoidettua riittävän kokonaisvaltaisesti.

Jos luet Aku Kopakkalan kirjan "Masennus, suuri serotoniinihuijaus", harkitse lukevasi ensin kirja "Hajalla", josta kirjoitin edellisessä postauksessani. Näin kannustaa Kopakkalakin tekemään. Nämä kaksi kirjaa on hyvä paketti kun haluat tutustua nykypäivän kriittiseen psykiatriaan ja siihen mitä psykiatriassa olisi syytä uudistaa, jotta se pääsisi alana kehittymään oikeaan suuntaan ja palvelemaan aidosti ihmisiä sen sijaan että se palvelee rahanahneiden ja moraalittomien lääkeyhtiöiden etuja.

Kysyin 11-vuotiaalta tyttäreltäni, miksi kaikki suuttuvat Akulle. Hän on kuunnellut kun olen keskustellut Akun kirjasta muiden ihmisten kanssa. Hän vastasi: "Koska hän ei ole tehnyt mitään väärää vaan muut ovat kaistapäisesti tehneet itse päättömän teon. Aku on vain parhaansa mukaan yrittänyt saada ihmiskuntaa terveeksi, mutta joillekin se ei vain kelpaa". Lasten suusta jne..

kirja: James Davies, Hajalla, Onneton totuus psykiatrian nykytilasta

 

Mielestäni totuutta rakastavat ihmiset ovat myös rohkeita ottamaan totuuden vastaan silloinkin kun se on kiusallinen ja epämiellyttävä. Kun Daviesin Hajalla-kirjaa lukee, joutuu väkisinkin miettimään miten jatkossa suhtautuu psykiatrian diagnooseihin ja psyyke- ja masennuslääkityksiin.

Tässä ajassa tuntuu olevan jotakin, joka vaatii paljastamaan vääryyttä ja mädännäisyyttä joka on rauhassa saanut muhia pinnan alla. Tästä yhtenä todisteena on kirjoja, joita on viimeaikoina julkaistu, kuten Professori Peter C. Gøtzschen "Tappavat lääkkeet ja järjestäytynyt rikollisuus" ja psykologi Aku Kopakkalan "Masennus, suuri serotoniinihuijaus"-kirja, josta tulen kirjoittamaan myös lähiaikoina.

Antropologi ja psykoterapeutti James Daviesilla on tässä kirjassa persoonallinen ote kuvata vierailujaan haastattelemiensa ihmisten luona. Ensin hieman ihmettelin tätä tapaa, mutta itse asiassa se oli miellyttävää lukea. Kirjasta käy nimittäin mielestäni hienosti esiin se prosessi, joka kirjailijalla on ollut hänen nähdessään paljon vaivaa ja matkustaessaan ihmisten luo tutkiessaan sitä mitä kaikkea lääkebisnes ja sen taloudellisessa vaikutuspiirissä työskentelevät ihmiset ovat psykiatrian alalla puuhastelleet viime vuosikymmeninä.

"Poistuin senaattori Grassleyn toimistosta ja lähdin kävelemään pitkin National Mallia, joka on Capitolin kukkulalta Lincolnin muistomerkille johtava pitkä puisto. Kävelin puiden varjossa ja mielessäni kaikuivat Grassleyn viimeiset sanat: "Onnea matkaan. Toivon että työhösi suhtaudutaan hyvin." Hänen äänessään oli hieman varoittava sävy. Oli melkein kuin hän olisi sanonut, että älä odota kaiken sujuvan helposti."

Lääketeollisuudella on valtavat markkinavoimat ja vaikutusvalta takanaan. Se haluaa myydä erilaisia lääkkeitään mahdollisimman monelle ihmiselle. Se käy kirjasta esiin perusteellisesti mm. sellaisten ihmisten haastattelujen perusteella, jotka ovat olleet kokijoina ja silminnäkijöinä asiassa.

Jo kirjan suomennoksen esipuheen kirjoittaja psykiatri Ben Furman lataa täyslaidallisen mielestäni pelkkää asiaa. Esipuhe alkaa lauseella. "Kun psykiatrista hoitojärjestelmää tarkastelee kriittisin silmin, ei voi välttyä siltä vaikutelmalta, että sitä ei ole koskaan luotu asiakkaita vaan mielenterveysalan työntekijöitä varten". Kovia sanoja, mutta helppo näin mielenterveyskuntoutujanakin yhtyä tähän omien kokemusteni perusteella. Olen ollut järjestelmässä ja ollut aikamoisen lääkitsemiskavalkadin kohteena vuosikaudet. Olen totisesti saanut kokea millainen koneisto nykyinen mielenterveyshäiriödiagnoosien tehtailu ja lääkitseminen on. Olen iloinen, että sain vieroitettua itseni pois lääkkeistä, jotka aiheuttivat lähinnä sivuvaikutuksia ja erittäin vaikeita "lopetusoireita". Ongelmiini niistä ei koskaan ollut ratkaisuksi. Työssäni kokemusasiantuntijana ja vapaaehtoistyössäni vertaistuessa kohtaan jatkuvasti samantyyppisiä kokemuksia.

Furman listaa suomennoksen esipuheessaan sitä mitä muutoksia nykypsykiatria vaatisi, jotta palvelut tehtäisiin aidosti niitä käyttäville: (lyhennetty katkelma)

1. Meidän tulisi suhtautua psyykenlääkkeisiin huomattavasti kriittisemmin kuin tällä hetkellä tehdään

2. Meidän tulisi ottaa potilaiden, kokemusasiantuntijoiden ja omaisten ääni kuuleviin korviin.

3. Meidän tulisi ottaa etäisyyttä lääketeollisuuteen

4. Meidän tulisi luopua psykiatrisista diagnooseista ja käyttää sen sijaan luonnollista kieltä kirjatessamme tietoja palvelujen käyttäjistä papereihin ja tietokonejärjestelmiin.

5. Meidän tulisi luopua siitä ajatuksesta, että pitkä ja tiivis yksilöterapia on jollakin lailla parempi hoitomuoto tai ssuositeltavampi terapiamuoto kuin muut terapiamuodot.

6. Itse asiassa meidän tulisi kokonaan kyseenalaistaa sokea uskomme psykoterapian autuaaksi tekevään vaikutukseen.

7. Mielenterveyden alan työntekijöiden pitäisi jalkautua norsunluutorneistaan kansan pariin. 

8. Meidän tulisi luopua ajatuksesta, että psykiatrian ja siihen liittyvän päätöksenteon tulee olla lääkäreiden käsissä.

Miten psykiatrian diagnoosijärjestelmät on laadittu?

 
Davies kirjoitti kirjansa omien sanojensa mukaan, "jotta seuraava sukupolvi välttyisi nykyiseltä psyykenlääke- ja diagnoosihurmalta" Kirjan alussa hän kaivautuu selvittämään mm. sitä miten nykyiset diagnoosijärjestelmät ovat rakentuneet. Meillä on usko, että kaiken takana on tiukkaa asiallista tiedettä. Kirjaa lukiessa minulta kirjaimellisesti loksahti suu auki moneen kertaan. Voin sieluni silmin nähdä sen varsin inhimillisen, epätäydellisen ja osin erimielisenkin porukan, joka erilaisia "diagnoosistopaketteja" on ollut vuosien varrella vääntämässä. Sen sijaan että olisi voitu käyttää tarkkaan tutkittua tietoa alasta, jota ei edes pysty tutkimaan täysin samoin menetelmin kuin monia muita tieteenaloja, psykiatrisia tautiluokituksia vain yksinkertaisesti sorvattiin sopimuspohjalta.

Katkelmia Davisiesin ja psykiatri Roberts Spitzerin keskustelusta kirjassa:

Spitzer: "Psykiatria ei pysty nojautumaan biologisiin tunnusmerkkeihin, joiden nojalla sairauksien ottaminen mukaan DSM:ään on perusteltua. -- Meillä on erilaiset menettelytavat. -- Meidän johtava periaatteemme (laatiessa diagnooseja DSM-luokitukseen, blogistin huomio)-- taisi olla se, että kun riittävän moni lääkäri tunsi jonkin diagnoosin olevan tarpeellinen, lisäsimme sen luokitukseen.

Davies: "Sairauksia siis lisättiin DSM:ään sopimuspohjalta?

"Niin se meni. Aivan oikein."
Robert Spitzer on ollut laatimassa useitakin versioita DSM-tautiluokutukseen psykiatrian osalta vuosikymmenten varrella.

Katkelma kirjasta: 

"Renee Garfinkel on psykologi, joka osallistui kahden DSM-komitean toimintaan. Hänkin vahvisti, että tärkeimmät päätökset tehtiin epätieteellisin menetelmin: "Minun nähdäkseni, Garfinkel sanoo suorasukaisesti: "Työryhmien työskentely ei ollut millään tavoin tieteellistä. Pikemminkin oli kuin ystäväporukka olisi yrittänyt päättää, minne heidän pitäisi mennä illalliselle.""

Mietin kirjaa lukiessa tässä kohden, että erilaisten ihmisten käsissä psykiatrian tautiluokituksista olisi voinut tulla samalla menetelmällä varsin erilainen. Ihmisiä diagnosoidaan ja luokitellaan siis käytännössä melko summamutikassa eikä ihmisillä ole aavistustakaan miten epätieteellinen pohja niillä "leimoilla", diagnooseilla on, jota heihin on lätkäisty heidän oirehtiessaan psyykkisesti. Tuloksethan tässä puhuvat puolestaan, vai mitä? Onko sitten nykypsykiatria diagnosoinnin ja lääkitysten ansiosta saavuttanut hyviä hoitotuloksia? Tämänkin pohtimiseen Hajalla-kirja ja Kopakkalan Masennus-kirja antavat hyviä eväitä.

Lääkkeet:

kuva: Bixabay

Kirja paljastaa myös hätkähdyttävällä tavalla miten kriittisesti tarkastellessa tutkimukset paljastavat ettei mm. masennuslääkkeillä ole juurikaan lumelääkityksen ylittävää tehoa. Silti niitä määrätään maailmalla ihan valtavia määriä. Ihmisille, niin potilaille kuin mielenterveyden ammattilaisillekin on myyty myytti siitä että masennuslääkkeet ovat turvallisia ja parantavat masennuksen.

Ote kirjasta: "Joskus lääkkeet muuttavat meitä. --Joskus ne rauhoittavat ja turruttavat. Joskus muutokset ovat ennustamattomampia. --Vaikutuksestaan riippumatta masennuslääkkeet eivät "paranna" tai palauta olotilaa "normaaliksi". Jos haluamme käsittää lääkkeiden vaikutusta, meidän on ymmärrettävä, että ne ovat samanlaisia kuin mitkä tahansa psyykkisiin toimintoihin vaikuttavat kemialliset aineet. Ne muuttavat mielentilan epänormaaliksi."

Rahan valta:

Millä keinoin lääkeyrityksen manipuloivat tutkimustuloksia? Miten lääkeyhtiöiden rahoitus vaikuttaa mm. psykiatreihin ja jopa yliopistoihin? Onko todisteita siitä, että asiantuntijoina pidetyt ihmiset salaavat lääkeyhtiöiltä saamiansa isoja palkkioita? Tämä osa kirjaa sai pulssin ja verenpaineen nousemaan. Miten valtava voima rahalla voikaan olla!  Itse asiassa kirjoittaja kirjoittikin ennen erään kirjan luvun alkua seuraavasti: "Minun on reiluuden nimissä annettava ennakkovaroitus: Jos verenpaineesi on jo valmiiksi korkea, käy lääkärin vastaanotolla ennen kuin jatkat lukemista." Varoitus oli aiheellinen.

Erään tapauskuvauksen jälkeen kirjailija kirjoittaa: "Tapaus saa miettimään, joutuvatko yliopistot uhraamaan niin laitoksen, tutkimustyön kuin kliinisenkin riippumattomuuden, kun ne ottavat vastaan rahaa yrityksiltä. Kun kysyn tätä joltakin psykiatrilta, saamani vastaus riippuu vääjäämättä siitä, onko vastaajalla sidonnaisuuksia lääkeyrityksiin."

Sisällysluettelo: 

Kirjan sisällysluettelo oli jo itsessään mielestäni niin mielenkiintoinen, että lainaan lukujen nimet tähän: 

Suomennoksen esipuhe, Ben Furman

Kirjan kirjoittajasta

Huomautus

Esipuhe

1. Psykiatrian kriisi, tautiluokituksen kukoistus

2. Tutkittua tietoa vai pelkkää puppua?

3. Mielipahan medikalisaatio

4. Masentava totuus onnellisuuspillereistä

5. Lumelääkkeet ja uskon parantava voima

6. Outoja oireita ja lääkkeitä

7. Aivojen kemiastako kaikki johtuu?

8. Pää ja sydän rahan ja vallan vietävissä

9. Mutta mehän rikastumme niillä

10. Kun tiede epäonnistuu, markkinointi pelastaa

11. Psykiatriset myytit

12. Psykiatrian imperialismi

13. Onko toivoa paremmasta?
liite: Vaurioittavatko psykoosilääkkeet aivoja?

Kiitokset

Viitteet

Hakemisto

Loppumietteet:

Kirja sisälsi paljon haastatteluja, kertomuksia potilastapauksista, tieteellisten tutkimusten kriittistä tarkastelua ja vertahyytäviä paljastuksia. Mikäli lopuksi ei olisi näkynyt valoa tunnelin päässä (luku 13.), olisi totisesti jäänyt ahdistunut mieliala psykiatrian onnettomasta nykytilasta. Kai se on niin, että me yksittäiset ihmiset voimme joka tapauksessa äänestää jaloilla ja kertoa toisille mielipiteemme, suositella esim. tällaisia kriittistä psykiatriaa edustavia kirjoja luettavaksi mm. mielenterveyden ammattilaisille, potilaille ja heidän omaisille. On hyvä, joskin hieman pelottava asia tietää missä mennään.

Lainaan lopuksi kirjassa haastatellulta psykiatri Sami Timimiltä katkelman. Timimi on Britannian kansallisen terveyspalvelu NHS:n lääketieteellisen koulutuksen johtaja. "Minun nähdäkseni ja kaiken saatavilla olevan näyton perusteella diagnoosit eivät ole edistäneet tiedettä. Ei ole konkreettisia todisteita siitä, että diagnoosiryhmät liittyisivät joihinkin biologisiin tai edes psykologisiin muutoksiin. Ja vaikka tarkastelisimme pelkästää nykyisen diagnoosijärjestelmän hyötyä potilastyössä, kaikki näyttö viittaa siihen, että se ei auta tekemään hyödyllisiä hoitopäätöksiä. Asia on suorastaan täysin päinvastoin. "
 

kirjailija jatkaa: "Timimin mukaan on saatu näyttöä siitä, että mielenterveyden hoidossa tärkeintä ei ole ongelmien diagnosointi ja lääkkeen määrääminen vaan suhteen luominen ahdistuneeseen ihmiseen. Ongelmasta saadaan siten parempi näkemys, minkä jälkeen on mahdollista laatia yksilöllinen hoitosuunnitelma."

Tulisiko siis psykiatrian antaa lisää tilaa muille hoitomuodoille kuin lääkityksille? Mielestäni näin on ja samaa mieltä tuntuu olevan myös suomalainen psykologi Aku Kopakkala, jonka kirjasta kirjoitan seuraavaksi.