Sisäinen lapsi voidaan mieltää leikkisäksi, luovaksi, uteliaaksi ja vilpittömäksi osaksi meitä joka helposti jää arkemme vakavuuden jalkoihin. Sisäinen lapsi voi olla myös johonkin lapsuuden tai nuoruuden tilanteeseen tunnetasolla jumittunut osa meitä, jota aikuisen osamme tulisi kuunnella, opastaa, lohduttaa, ohjata, huomioida. Meissä asuu itse asiassa, (kyllä, meissä kaikissa), myös joukko eri-ikäisiä lapsiosia, jotka voivat myös nahistella keskenään. Kenties joku niistä murjottaa nurkassa eikä saa koskaan huomiota, lohdutusta, kosketusta ja apua. Nämä lapsiosat ovat syntyneet täyttymättömistä tarpeista kun olemme joutuneet sopeutumaan jäätyämme vaille jotakin. Näiden osiemme konflikteista juurtavat puolestaan juurensa sisäiset ristiriitamme.
Aikuinen osamme ei saa tietenkään dominoida ja polkea jalkoihinsa lapsiosiamme, mutta aikuisen osamme tulee ottaa johtoasema. Meidän pitää osata olla sen verran aikuisia, että pärjäämme elämässä kuten aikuisen ihmisen sopii pärjätä. Muuten me etsimme tarpeemme täyttävää äitiä ja isää kaikista elämämme ihmisistä: Puolisosta, pomosta, ystävistä ja jopa omista lapsistamme.
Kaikki tietävät miten henkiset asiat vaikuttavat syömisiin varsinkin lapsilla. Lapsi ahdistuu kun ei halua syödä ja hänelle silti tuputetaan ruokaa. Hän haluaisi syödä jotakin muuta tai hän haluaisi karkkia, limsaa, kakkua ja pullaa. Teini kapinoi äidin ruokavalistusta ja kotitalousopettajan oppeja vastaan ja painelee Lidliin ostamaan pakastepitsaa ja energiajuomaa. Ehkä lapsuudenperheessä ei lohdutettu sanoin tai osoitettu hellyyttä kosketuksin vaan lellittiin antamalla herkkuja. Mummolasta tultiin vatsa ummella ja housunnappi kiristäen ihan ähkyssä kotiin kun mummo rakasti ja huolehti syöttämällä täyteen perunaa, läskisoosia ja herkkuja, koska oli itse nähnyt nälkää pula-aikana. Ehkä lapsi ja nuori omaksui vanhemmiltaan mallin, jossa eri tunnetiloja ei osattu käsitellä vaan niihin reagoitiin syömällä tai juomalla.
Me olemme yhä nuo lapset ja nuoret. Ne eivät lakkaa olemasta kun kasvamme aikuisiksi. Ne elävät yhä meissä. Heidän tunteensa, selviytymiskeinonsa ja reagoimisensa. Itse asiassa koko aikuisuus on illuusio. Olemme kaikki vain isoja lapsia, joissa on tai ei ole vahva aikuinen osa huolehtimassa lapsiosistaan. Mitä tämä merkitsee ruoan suhteen?
Sisäiset lapsiminämme aiheuttavat ristiriitoja syömiskäyttäytymisessämme
Meillä on ruokamme suhteen ristiriitoja. Toisaalta aikuinen osamme meissä usein tietää mihin suuntaan ruokavaliotamme kannattaisi kehittää. Vähemmän herkkuja, maito ja gluteeni pois kokonaan jos on autoimmuuniperäinen kilpirauhassairaus, enemmän vihanneksia, marjoja ja hedelmiä, säännöllisemmät ruoka-ajat, enemmän energiaa ruokaan niihin päiviin kun urheilee, ei joka päivä jälkiruokaa tms. Mitä se kenenkin kohdalla on mitä oikeasti tiedämme haluavamme ja tarvitsevamme ja millaiset raamit olisivat hyvät, jotta voimme varjella terveyttämme, jopa lisätä sitä.
Sitten tulee lapsiosa joka heittää lekkeriksi: "Mutta kun mun tekee niin kovasti mieli ja kun mä haluunnnn..." Ja sitten se heittäytyy lattialle kiukuttelemaan ja huutamaan kunnes annamme sille periksi. Itse asiassa usein aika nopeasti ja helpostikin. Koululaisosamme voi olla kova suostuttelemaan että "ei se nyt vähän haittaa jos jo toisen kerran samalla viikolla tilataan pitsaa" vaikka ravintoterapeutin kanssa on juuri käyty tavoitekeskustelut kolmenkymmen kilon painonpudotuksesta, koska polvet eivät enää kestä painavaa kehoamme ja diabetes kolkuttelee ovella. Matkalla töistä kotiin perjantaina tekisi mieli ostaa Fazerin sininen kun oikeasti emme ole vailla sitä vaan olemme yksinäisiä ja janoaisimme ymmärtävää kuuntelijaa ja kenties kosketusta. Ehkä puoliso on ärsyttävä ja syömme mielummin suklaata kuin menemme vällyjen väliin hänen kanssaan?
Ylitunnollinen teiniminämme taas haluaa pistää dieettimme niin hankalaksi, ihan vaan hallinnantunteensa säilyttämiseksi ja varmuuden vuoksi, että ruokavalio ei ehkä olekaan enää niin tasapainoinen ja ruokailutilanteista tulee vaikeita. Kieltäydymme sellaisestakin jolle ei ole välttämättä perusteita. Ei tonnikalaa enää ikinä kun siinä voi olla raskasmetalleja, ei riisiproteiinijauhetta kun siinä on arseenia, ei enää ikinä mitään muuta kuin lähteestä titaanikannulla haettua kolmesti jonkun hilavitkuttimen läpi filtteröityä vettä.. Mitä me oikeasti silloin pelkäämme? Olemmeko joutuneet kärsimään turvattomuuden tunteesta lapsena ja haluamme varmistaa että kaikki varmasti on täysin turvallista, myös ruokamme ja juomamme?
Ei ole lapsenomaista pyrkiä pääosin valinnoillamme kohti terveyttä tai toisaalta tehdä täysin tietoisia päätöksiä silloin kun haluaa ottaa löysemmin ja se on juuri kyseisenä hetkenä ihan ok. Jos gluteenitonta ruokavaliota noudattavalle on varattu pala gluteenitonta mansikkakakkua häissä niin antaa mennä vaan kun se ei kerran päivää mitenkään pilaa. Kunnon filtteri juomavesihanaan on viisautta, mutta entä jos kärsimme mielummin janosta kuin juomme kahvilan vettä tai entä jos kärsimme mielummin nälästä kuin syömme kaverin tarjoamaa tonnikalasalaattia? Olemmeko ihan tasapainossa syömisasioissa?
Entä jos tulee toistuvasti olo että nyt epäonnistuin taas syömään terveellisesti. En mä tähän painonpudotukseen ikinä pysty. Ei musta ole tähän. Mulla ei ole kyllä yhtään itsekuria. Älä luovtua! Emme vain ole olleet tietoisia lapsuudessa ja nuoruudessa syntyneistä tunnelukoistamme ja siitä että meissä kaikissa asuu eri-ikäisiä lapsiosia, jotka naruttavat meitä mennen tullen jos emme huomaa heitä. Älä siis syytä itseäsi. Voit päästä tasapainoon.
Miten toimia?
Voimme vahvistaa aikuista osaamme. Ei niin että siitä tulee tyranni, joka polkee lapsiosamme jalkoihinsa ja käskee niiden olla hiljaa ja painua pois tietoisuudesta. Se ei toimi. Tunnepaine alkaa kasvamaan ja räjähtää silmillemme joku päivä tai ilmenee fyysisinä oireina ja sairastumisina. Vahvistamme aikuista osaamme siten että se osoittaa lapsiosillemme olevansa pomo. Se vastuullinen aikuinen, joka pitää huolta eri-ikäisistä lapsiosistamme ja niiden tarpeista, tuli mitä tuli, mutta ei luovuta johtoasemaansa.
Käy sisäistä keskustelua lapsiosiesi kanssa. Mieti mitä oikeasti on tekeillä kun alat kelaamaan päässäsi että tekisitkin jotenkin ihan toisin syömisiesi kanssa kuin olit suunnitellut. Millaisia tilanteita ja tunteita on ollut, vai oletko joutunut tukahduttamaan tunteitasi? Millaisia tarpeitasi et ole pystynyt toteuttamaan? Missä tilanteessa näin on käynyt lapsuudessasi tai nuoruudessasi ja miten silloin selvitit tilanteen? Ehkä etsit lohtua ruoasta, ehkä kapinoit syömällä jotain ilman lupaa tai kapinoit syömättömyydellä. Ehkä hait hallintaa täydellisellä itsekurilla, joka johti lopulta vajaaravitsemukseen tai siihen ettet koskaan sallinut itsellesi mitään herkullista? Ehkä kotona oli ruoan suhteen liian kova kuri ja aikuisena päätit että syöt mitä ikinä tahdot ja koska tahdot? Ehkä tilanne levisi käsistä kun aloit aikuisena tienaamaan ja lapsuutesi oli ollut todella köyhä? Ehkä äidin ruokasaarnat ja alituinen huomion kiinnittäminen syömisiisi sai sinut ahdistumaan lapsena? Mitä silloin teit? Onko sinulla samaa reagoimista vielä nykyäänkin.
Jos kuvittelisit olevasi oman itsesi äiti, isä, isosisko tai isoveli, miten neuvoisit itseäsi, miten lohduttaisit, miten huomioisit, miten antaisit itsellesi sen, jota vailla olet ollut?
Tärkeintä on pysähtyä tilanteeseen kun syömiseen liittyvä valinta on edessä. Se on se hetki kun voit mietiskellä ja tarkkailla mitä sinussa oikeasti on meneillään. Näin työskentelemällä tulet yllättymään positiivisesti kun syömiseen liittyvät ristiriidat hellittävät ja vähitellen tavoitteisiin pääseminen helpottuu. Kun vapaudut ylimääräisistä ristiriidoistasi, pääset totuttautumaan sopivaan syömisen tapaan ja rytmiin ja ajan kanssa siitä muodostuu rutiinia positiivisessa mielessä. Sellaista rutiinia että osaat helpommin tehdä niitä valintoja, jotka ovat sinulle toimivia, samalla kun huomioit kaikenikäiset osasi itsessäsi ja täytät niiden tarpeita. Muillakin tavoin kuin ruoalla tai juomalla.
Lisää tietoa tunnelukkoasioista löytyy Kimmo Takasen kirjoista Tunne Lukkosi ja Murra Tunnelukkosi.
