Kirja: Aku Kopakkala, Masennus, suuri serotoniinihuijaus

 

Sain kustantajalta (Basam Books) arvostelukappaleeksi hienon keltaisen kirjan. Olen jäävi kirjoittamaaan kirjasta kirja-arvostelua, koska minulla on sidonnaisuuksia. Niinpä tämä kirjoitus onkin lähinnä mielipidekirjoitus ja kirjaesittely. Sidonnaisuuteni kirjailijaan eivät ole taloudelliset, vaan henkiset. Fanitan Akua persoonana ja ammattilaisena.

Psykologi Aku Kopakkala sai kenkää Mehiläisestä kuntoutusjohtajan tehtävistään työskenneltyään talossa vuosia moitteettomasti. Syynä on mielestäni se, että Aku on liian älykäs ja rehellinen ihminen ja jotkut muut taas puolestaan eivät näitä ominaisuuksia hänen laillaan ilmennä.

Aku Kopakkala

Huom: Kirjasta siteeratut lauseet ovat tummanharmaalla tekstillä. Muu osuus vaaleanharmaalla.

Kopakkala otti toukokuussa 2014 MOT-ohjelmassa kantaa masennuslääkkeisiin. Tässä linkki ohjelman käsikirjoitukseen: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/05/26/masentavat-laakkeet-kasikirjoitus Kopakkala otti esiin mm. sen miten masennuslääkkeistä on apua vain osalle masentuneista ja miten vähän vallitsevaa serotoniinihypoteesia masennuksen syynä biokemiallisella tasolla on tutkittu. Tutkimuksia ovat tehneet lähinnä lääkeyhtiöt tavoitteenaan saada lääkkeitä markkinoille. Viikon kuluttua ohjelman esittämisestä Kopakkala sitten irtisanottiin. Tämän linkin takana MOT-ohjelman sivuilla oleva tiedotus asiasta: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/06/03/mehilaisen-kuntoutusjohtaja-aku-kopakkala-irtisanottu?ref=ydd-related-program

Monipuolinen oivallus- ja tietopaketti

Kirja on hyvin monipuolinen. Siinä on paljon kiinnostavaa luettavaa. Jo esipuheessa saa lukea oivalluksia: "Masennus on aivan liian tärkeä asia jätettäväksi "asiantuntijoille". --Demokratiassa Suomen energiapolitiikasta eivät päätä yksin ydinvoimateollisuus ja ydinvoimainsinöörit. Mielenterveyspulmien ratkaisusta päättämistä ei saisi jättää vain biolääketieteellistä näkökulmaa edustaville psykiatreille ja lääketeollisuudelle. Mutta näin on käynyt ja hinta on kova."

Kopakkala, masennuksen oivaltava tulkitsija ja asiantuntija

Kuva: Pixabay

Kirjassa esitellään mm. miten masennukseen ja mielenterveyshäiriöihin suhtautuminen on eronnut eri aikoina ja eri kulttuureissa. Esitellään myös erilaisia masennustyyppejä lyhyesti, mutta selkeästi ja sitä miten mielenterveyshäiriöitä on menneisyydessä hoidettu. Mielestäni Aku Kopakkala osaa aivan erinomaisen hienosti tiivistää sen, mitä masennus on.

Kirjan ehdottomia helmiä on masennuksen synnyn kuvaaminen seuraavasti: "Tavallinen arkielämä edellyttää lievän myönteisyysharhan kanssa elämistä. -- Myönteinen ja toiveikas kuva itsestämme auttaa nousemaan marraskuisenakin aamuna. Masentuessaan ihminen menettää tämän välttämättömän myönteisen tulkintaharhan. Ihmisestä tulee aluksi kauhistuttavan realistinen.-- Vähitellen hän hiipuu synkkään pessimismiin ja toivottomuuteen. Sitten kehon järjestelmät joutuvat pulaan. Lopulta kehon rytmit, jotka ylläpitävät elämää ruumiissamme, alkavat järkkyä."

Mikä altistaa masennukselle, entä ehkäisee sen puhkeamista?

Masennukselle altistavista ja ehkäisevistä tekijöistä kirjassa mainitaan useita. Väliotsikoissa mainitaan mm. perimä, varhaiset kokemukset ihmissuhteissa, maailmankatsomus, elämäntavat, ravinto ja liikunta, ihmissuhteet, bakteeristo, menetys ja ristiriita, psyykkiset valmiudet. Kuulostavatko nämä sellaiselta, mitä varten ihmistä pitäisi lääkitä niin että aivokemia ja käytös muuttuu, seuraa kaikenlaisia outoja, erittäin kiusallisia ja jopa vaarallisia, osin tuntemattomia sivuvaikutuksia ja ihminen jättäytyy lääkitysten vaikutusten armoille passivoituneena, hoidon kohteena, sen sijaan että hänellä olisi aktiivinen rooli ongelmiensa selvittämisessä ja läpikäymisessa?

Kirjan runsaat makupalat

Miten monissa tapauksissa masennus voisi parantua jopa ilman hoitoa? Entä lähipiirin empaattisella tuella tai ammattilaisten kanssa asioita läpi käyden? Onko masennuslääkkeistä enemmän haittaa kuin hyötyä? Ketä niiden käyttö todellisuudessa eniten hyödyttää? Tukevatko tieteellisten tutkimusten tarkastelu kriittisesti ja rehellisesti sitä että masennuslääkkeitä kannattaisi popsia siinä määrin kuin niitä Suomessakin popsitaan? Mm. näitä teemoja käsitellään kirjassa. Kirjan makupalat tulee kuitenkin pureksia itse. Lukijalle jätetään juuri sopivasti asioita harkittavaksi itse.

Masennuslääkkeiden peitellyt haittavaikutukset

Kirjassa pohditaan masennuslääkkeiden haittavaikutuksia. Kuulostaisiko nämä sivuvaikutukset sellaisilta, joita haluaisit itsellesi: seksuaalisen toiminnan häiriöt, tunne-elämän kaventuminen, riippuvuus ja "lopetusoireet", itsemurha-alttius, akatisia, vihamielisyys ja väkivalta, serotoniinioireyhtymä, huimaus ja kaatuilu, liikenneonnettomuudet, kyvyttömyys ihastua, hyponatremia, sydänvaivat.. Eikö tällaiset sivuvaikutukset jo itsessään masenna ja lannista ihmistä tai johda hänet vain entistä suurempiin vaikeuksiin elämässä? Kerrotaanko haittavaikutuksista riittävästi lääkkeitä määrättäessä? Tulkitaanko masennuslääkkeiden vähentämiseen ja lopettamiseen liittyvät "lopetusoireet" masennuksen uusiutumiseksi ja käyttö jatkuu sitten vuosia vaikka kukaan ei vielä tiedä kaikkia masennuslääkkeiden käytön pitkäaikaisvaikutuksia? Jos uskaltaudut lukemaan kirjan, saat ehkä enemmän tietoa ja pohdittavaa muodostaakseni näistä asioista oman mielipiteesi.

Juksaustutkimuksia ja Suomen masennuksen käypähoitosuositukset

Kirjassa kerrotaan myös lääketutkimuksen kriitikoiden työstä. Tästä kertovan luvun alussa mainitaan: "Valitettavasti masennuslääketutkimuksia ja sen myötä myös niistä tehtyjä meta-analyysejä vaivaa paha ongelma. Ne ovat taloudellisesti niin merkittäviä, että niihin on sovellettu aikaisemmin kuvattuja menetelmiä tulosten parantamiseksi. Meta-analyysejä ei ole juuri voitu tehdä luotettavista tutkimuksista, joissa ei käytettäisi aiemmin kuvattuja keinoja, sillä muita kuin "juksaustutkimuksia" ei juuri ole. "

Pohjautuvatko sitten Suomessa masennuksen käypähoitosuositukset erilaisiin taloudellisten intressien masinoimiin "juksaustutkimuksiin" ja onko käypähoitosuositusten laatijoilla puhtaat jauhot pussissa? Esimerkiksi masennuksen käypähoitosuosituksen laatineen työryhmän puheenjohtajalla psykiatrian professori Erkki Isometsällä on sidonnaisuuksia lääketeollisuuteen:  esim. Orion Pharma, Phizer. Hän on suunnitellut ja toteuttanut lääkeyhtiön koulutuksia lääkäreille ja saanut niistä palkkioita. Tällaiset sidonnaisuudet eivät ole mikään poikkeus muillakaan ohjeiden laadintaryhmässä. Eikö tämä ole ongelmallista? "Suomalaisen suosituksen perusteella selvästi laajemmalle masentuneiden joukolle tarjotaan lääkitystä ensisijaisena hoitona kuin mikä olisi WHO:n kanta tai vastaavien suositusten ohje vaikkapa Britanniassa."

Jotain parempaa tilalle

kuva: Bixabay

Kirjailija ei jää vain surkuttelemaan sitä millainen "suuri puhallus" (huom, ei siteeraus, vaan blogistin oma tulkinta) koko masennuksen vallitseva hoitokulttuuri lääkkeiden puputtamisineen on, vaan hän myös listaa koko joukon keinoja, joilla masennusta voidaan tehokkaasti hoitaa. Mitä ovat aikabiologiset hoidot? Mistä erilaisista terapioista on apua? Mikä on liikunnan ja ravitsemuksen osuus, entä suolistoterveyden? Tämä osuus kirjasta sai minussa aikaan suurta toivoa ja tyytyväisyyttä siihen, että on olemassa järkeviä keinoja, joilla masennusta voidaan hoitaa, sillä masennus on epäilemättä jotakin muuta kuin vain biologinen häiriötila aivoissa, johon on otettava pilleri. Se on suuri kärsimys, johon on olemassa apua.

Miksi kaikki suuttuvat Akulle?

Kritiikillä on seurauksensa. "Kaikki ärsyyntyvät, suuttuvat tai loukkaantuva, jos vallitsevia masennuskäytäntöjä arvioi.
Potilaat toivoisivat, että ammatti-ihmiset olisivat yksimielisiä ja tarjoaisivat parasta hoitoa. He haluavat luottaa saamaansa hoitoon. Kaikki luottamusta horjuttava herättää ärtymystä horjuttajaa kohtaan. Potilaat haluavat uskoa luotettavaan henkilöön, joka tietää.
Ammatti-ihmiset ärsyyntyvät vielä enemmän: jos diagnoosien ja lääkkeiden hyödyt ovat niin hataralla pohjalla, niin oma uskottavuuskin on vaakalaudalla. Turvallisia uskomuksia, varsinkin jos ne ovat yleisiä, ei saa epäillä."

Onneksi kaikki eivät suutu Akulle. Monet ovat ottaneet hänen kirjansa innostuneena vastaan, niin potilaat, heidän omaisensa kuin rehellissydämiset mielenterveyden ammattilaisetkin. Olin hiljattain vapaaehtoistyöni tiimoilta samassa tilaisuudessa Kopakkalan kanssa. Kopakkala oli tuonut sinne muutamia kirjoja. Kaikki menivät ja moni jäi ilman. Sain omaan kappaleeseeni kirjailijan signeerauksen.

Myöskään kilpirauhaspotilaat eivät suutu Akulle. Heitä on monia hoidettu mitä moninaisimmilla masennus- ja psyykelääkkeillä. Usein huonoin tuloksin, sillä kilpirauhasen vajaatoiminnan mukanaan tuoma masennus ei tuppaa hellittämään ennen kun saadaan lääkitys oikeanlaiseksi ja ihmistä muutenkin hoidettua riittävän kokonaisvaltaisesti.

Jos luet Aku Kopakkalan kirjan "Masennus, suuri serotoniinihuijaus", harkitse lukevasi ensin kirja "Hajalla", josta kirjoitin edellisessä postauksessani. Näin kannustaa Kopakkalakin tekemään. Nämä kaksi kirjaa on hyvä paketti kun haluat tutustua nykypäivän kriittiseen psykiatriaan ja siihen mitä psykiatriassa olisi syytä uudistaa, jotta se pääsisi alana kehittymään oikeaan suuntaan ja palvelemaan aidosti ihmisiä sen sijaan että se palvelee rahanahneiden ja moraalittomien lääkeyhtiöiden etuja.

Kysyin 11-vuotiaalta tyttäreltäni, miksi kaikki suuttuvat Akulle. Hän on kuunnellut kun olen keskustellut Akun kirjasta muiden ihmisten kanssa. Hän vastasi: "Koska hän ei ole tehnyt mitään väärää vaan muut ovat kaistapäisesti tehneet itse päättömän teon. Aku on vain parhaansa mukaan yrittänyt saada ihmiskuntaa terveeksi, mutta joillekin se ei vain kelpaa". Lasten suusta jne..

kirja: James Davies, Hajalla, Onneton totuus psykiatrian nykytilasta

 

Mielestäni totuutta rakastavat ihmiset ovat myös rohkeita ottamaan totuuden vastaan silloinkin kun se on kiusallinen ja epämiellyttävä. Kun Daviesin Hajalla-kirjaa lukee, joutuu väkisinkin miettimään miten jatkossa suhtautuu psykiatrian diagnooseihin ja psyyke- ja masennuslääkityksiin.

Tässä ajassa tuntuu olevan jotakin, joka vaatii paljastamaan vääryyttä ja mädännäisyyttä joka on rauhassa saanut muhia pinnan alla. Tästä yhtenä todisteena on kirjoja, joita on viimeaikoina julkaistu, kuten Professori Peter C. Gøtzschen "Tappavat lääkkeet ja järjestäytynyt rikollisuus" ja psykologi Aku Kopakkalan "Masennus, suuri serotoniinihuijaus"-kirja, josta tulen kirjoittamaan myös lähiaikoina.

Antropologi ja psykoterapeutti James Daviesilla on tässä kirjassa persoonallinen ote kuvata vierailujaan haastattelemiensa ihmisten luona. Ensin hieman ihmettelin tätä tapaa, mutta itse asiassa se oli miellyttävää lukea. Kirjasta käy nimittäin mielestäni hienosti esiin se prosessi, joka kirjailijalla on ollut hänen nähdessään paljon vaivaa ja matkustaessaan ihmisten luo tutkiessaan sitä mitä kaikkea lääkebisnes ja sen taloudellisessa vaikutuspiirissä työskentelevät ihmiset ovat psykiatrian alalla puuhastelleet viime vuosikymmeninä.

"Poistuin senaattori Grassleyn toimistosta ja lähdin kävelemään pitkin National Mallia, joka on Capitolin kukkulalta Lincolnin muistomerkille johtava pitkä puisto. Kävelin puiden varjossa ja mielessäni kaikuivat Grassleyn viimeiset sanat: "Onnea matkaan. Toivon että työhösi suhtaudutaan hyvin." Hänen äänessään oli hieman varoittava sävy. Oli melkein kuin hän olisi sanonut, että älä odota kaiken sujuvan helposti."

Lääketeollisuudella on valtavat markkinavoimat ja vaikutusvalta takanaan. Se haluaa myydä erilaisia lääkkeitään mahdollisimman monelle ihmiselle. Se käy kirjasta esiin perusteellisesti mm. sellaisten ihmisten haastattelujen perusteella, jotka ovat olleet kokijoina ja silminnäkijöinä asiassa.

Jo kirjan suomennoksen esipuheen kirjoittaja psykiatri Ben Furman lataa täyslaidallisen mielestäni pelkkää asiaa. Esipuhe alkaa lauseella. "Kun psykiatrista hoitojärjestelmää tarkastelee kriittisin silmin, ei voi välttyä siltä vaikutelmalta, että sitä ei ole koskaan luotu asiakkaita vaan mielenterveysalan työntekijöitä varten". Kovia sanoja, mutta helppo näin mielenterveyskuntoutujanakin yhtyä tähän omien kokemusteni perusteella. Olen ollut järjestelmässä ja ollut aikamoisen lääkitsemiskavalkadin kohteena vuosikaudet. Olen totisesti saanut kokea millainen koneisto nykyinen mielenterveyshäiriödiagnoosien tehtailu ja lääkitseminen on. Olen iloinen, että sain vieroitettua itseni pois lääkkeistä, jotka aiheuttivat lähinnä sivuvaikutuksia ja erittäin vaikeita "lopetusoireita". Ongelmiini niistä ei koskaan ollut ratkaisuksi. Työssäni kokemusasiantuntijana ja vapaaehtoistyössäni vertaistuessa kohtaan jatkuvasti samantyyppisiä kokemuksia.

Furman listaa suomennoksen esipuheessaan sitä mitä muutoksia nykypsykiatria vaatisi, jotta palvelut tehtäisiin aidosti niitä käyttäville: (lyhennetty katkelma)

1. Meidän tulisi suhtautua psyykenlääkkeisiin huomattavasti kriittisemmin kuin tällä hetkellä tehdään

2. Meidän tulisi ottaa potilaiden, kokemusasiantuntijoiden ja omaisten ääni kuuleviin korviin.

3. Meidän tulisi ottaa etäisyyttä lääketeollisuuteen

4. Meidän tulisi luopua psykiatrisista diagnooseista ja käyttää sen sijaan luonnollista kieltä kirjatessamme tietoja palvelujen käyttäjistä papereihin ja tietokonejärjestelmiin.

5. Meidän tulisi luopua siitä ajatuksesta, että pitkä ja tiivis yksilöterapia on jollakin lailla parempi hoitomuoto tai ssuositeltavampi terapiamuoto kuin muut terapiamuodot.

6. Itse asiassa meidän tulisi kokonaan kyseenalaistaa sokea uskomme psykoterapian autuaaksi tekevään vaikutukseen.

7. Mielenterveyden alan työntekijöiden pitäisi jalkautua norsunluutorneistaan kansan pariin. 

8. Meidän tulisi luopua ajatuksesta, että psykiatrian ja siihen liittyvän päätöksenteon tulee olla lääkäreiden käsissä.

Miten psykiatrian diagnoosijärjestelmät on laadittu?

 
Davies kirjoitti kirjansa omien sanojensa mukaan, "jotta seuraava sukupolvi välttyisi nykyiseltä psyykenlääke- ja diagnoosihurmalta" Kirjan alussa hän kaivautuu selvittämään mm. sitä miten nykyiset diagnoosijärjestelmät ovat rakentuneet. Meillä on usko, että kaiken takana on tiukkaa asiallista tiedettä. Kirjaa lukiessa minulta kirjaimellisesti loksahti suu auki moneen kertaan. Voin sieluni silmin nähdä sen varsin inhimillisen, epätäydellisen ja osin erimielisenkin porukan, joka erilaisia "diagnoosistopaketteja" on ollut vuosien varrella vääntämässä. Sen sijaan että olisi voitu käyttää tarkkaan tutkittua tietoa alasta, jota ei edes pysty tutkimaan täysin samoin menetelmin kuin monia muita tieteenaloja, psykiatrisia tautiluokituksia vain yksinkertaisesti sorvattiin sopimuspohjalta.

Katkelmia Davisiesin ja psykiatri Roberts Spitzerin keskustelusta kirjassa:

Spitzer: "Psykiatria ei pysty nojautumaan biologisiin tunnusmerkkeihin, joiden nojalla sairauksien ottaminen mukaan DSM:ään on perusteltua. -- Meillä on erilaiset menettelytavat. -- Meidän johtava periaatteemme (laatiessa diagnooseja DSM-luokitukseen, blogistin huomio)-- taisi olla se, että kun riittävän moni lääkäri tunsi jonkin diagnoosin olevan tarpeellinen, lisäsimme sen luokitukseen.

Davies: "Sairauksia siis lisättiin DSM:ään sopimuspohjalta?

"Niin se meni. Aivan oikein."
Robert Spitzer on ollut laatimassa useitakin versioita DSM-tautiluokutukseen psykiatrian osalta vuosikymmenten varrella.

Katkelma kirjasta: 

"Renee Garfinkel on psykologi, joka osallistui kahden DSM-komitean toimintaan. Hänkin vahvisti, että tärkeimmät päätökset tehtiin epätieteellisin menetelmin: "Minun nähdäkseni, Garfinkel sanoo suorasukaisesti: "Työryhmien työskentely ei ollut millään tavoin tieteellistä. Pikemminkin oli kuin ystäväporukka olisi yrittänyt päättää, minne heidän pitäisi mennä illalliselle.""

Mietin kirjaa lukiessa tässä kohden, että erilaisten ihmisten käsissä psykiatrian tautiluokituksista olisi voinut tulla samalla menetelmällä varsin erilainen. Ihmisiä diagnosoidaan ja luokitellaan siis käytännössä melko summamutikassa eikä ihmisillä ole aavistustakaan miten epätieteellinen pohja niillä "leimoilla", diagnooseilla on, jota heihin on lätkäisty heidän oirehtiessaan psyykkisesti. Tuloksethan tässä puhuvat puolestaan, vai mitä? Onko sitten nykypsykiatria diagnosoinnin ja lääkitysten ansiosta saavuttanut hyviä hoitotuloksia? Tämänkin pohtimiseen Hajalla-kirja ja Kopakkalan Masennus-kirja antavat hyviä eväitä.

Lääkkeet:

kuva: Bixabay

Kirja paljastaa myös hätkähdyttävällä tavalla miten kriittisesti tarkastellessa tutkimukset paljastavat ettei mm. masennuslääkkeillä ole juurikaan lumelääkityksen ylittävää tehoa. Silti niitä määrätään maailmalla ihan valtavia määriä. Ihmisille, niin potilaille kuin mielenterveyden ammattilaisillekin on myyty myytti siitä että masennuslääkkeet ovat turvallisia ja parantavat masennuksen.

Ote kirjasta: "Joskus lääkkeet muuttavat meitä. --Joskus ne rauhoittavat ja turruttavat. Joskus muutokset ovat ennustamattomampia. --Vaikutuksestaan riippumatta masennuslääkkeet eivät "paranna" tai palauta olotilaa "normaaliksi". Jos haluamme käsittää lääkkeiden vaikutusta, meidän on ymmärrettävä, että ne ovat samanlaisia kuin mitkä tahansa psyykkisiin toimintoihin vaikuttavat kemialliset aineet. Ne muuttavat mielentilan epänormaaliksi."

Rahan valta:

Millä keinoin lääkeyrityksen manipuloivat tutkimustuloksia? Miten lääkeyhtiöiden rahoitus vaikuttaa mm. psykiatreihin ja jopa yliopistoihin? Onko todisteita siitä, että asiantuntijoina pidetyt ihmiset salaavat lääkeyhtiöiltä saamiansa isoja palkkioita? Tämä osa kirjaa sai pulssin ja verenpaineen nousemaan. Miten valtava voima rahalla voikaan olla!  Itse asiassa kirjoittaja kirjoittikin ennen erään kirjan luvun alkua seuraavasti: "Minun on reiluuden nimissä annettava ennakkovaroitus: Jos verenpaineesi on jo valmiiksi korkea, käy lääkärin vastaanotolla ennen kuin jatkat lukemista." Varoitus oli aiheellinen.

Erään tapauskuvauksen jälkeen kirjailija kirjoittaa: "Tapaus saa miettimään, joutuvatko yliopistot uhraamaan niin laitoksen, tutkimustyön kuin kliinisenkin riippumattomuuden, kun ne ottavat vastaan rahaa yrityksiltä. Kun kysyn tätä joltakin psykiatrilta, saamani vastaus riippuu vääjäämättä siitä, onko vastaajalla sidonnaisuuksia lääkeyrityksiin."

Sisällysluettelo: 

Kirjan sisällysluettelo oli jo itsessään mielestäni niin mielenkiintoinen, että lainaan lukujen nimet tähän: 

Suomennoksen esipuhe, Ben Furman

Kirjan kirjoittajasta

Huomautus

Esipuhe

1. Psykiatrian kriisi, tautiluokituksen kukoistus

2. Tutkittua tietoa vai pelkkää puppua?

3. Mielipahan medikalisaatio

4. Masentava totuus onnellisuuspillereistä

5. Lumelääkkeet ja uskon parantava voima

6. Outoja oireita ja lääkkeitä

7. Aivojen kemiastako kaikki johtuu?

8. Pää ja sydän rahan ja vallan vietävissä

9. Mutta mehän rikastumme niillä

10. Kun tiede epäonnistuu, markkinointi pelastaa

11. Psykiatriset myytit

12. Psykiatrian imperialismi

13. Onko toivoa paremmasta?
liite: Vaurioittavatko psykoosilääkkeet aivoja?

Kiitokset

Viitteet

Hakemisto

Loppumietteet:

Kirja sisälsi paljon haastatteluja, kertomuksia potilastapauksista, tieteellisten tutkimusten kriittistä tarkastelua ja vertahyytäviä paljastuksia. Mikäli lopuksi ei olisi näkynyt valoa tunnelin päässä (luku 13.), olisi totisesti jäänyt ahdistunut mieliala psykiatrian onnettomasta nykytilasta. Kai se on niin, että me yksittäiset ihmiset voimme joka tapauksessa äänestää jaloilla ja kertoa toisille mielipiteemme, suositella esim. tällaisia kriittistä psykiatriaa edustavia kirjoja luettavaksi mm. mielenterveyden ammattilaisille, potilaille ja heidän omaisille. On hyvä, joskin hieman pelottava asia tietää missä mennään.

Lainaan lopuksi kirjassa haastatellulta psykiatri Sami Timimiltä katkelman. Timimi on Britannian kansallisen terveyspalvelu NHS:n lääketieteellisen koulutuksen johtaja. "Minun nähdäkseni ja kaiken saatavilla olevan näyton perusteella diagnoosit eivät ole edistäneet tiedettä. Ei ole konkreettisia todisteita siitä, että diagnoosiryhmät liittyisivät joihinkin biologisiin tai edes psykologisiin muutoksiin. Ja vaikka tarkastelisimme pelkästää nykyisen diagnoosijärjestelmän hyötyä potilastyössä, kaikki näyttö viittaa siihen, että se ei auta tekemään hyödyllisiä hoitopäätöksiä. Asia on suorastaan täysin päinvastoin. "
 

kirjailija jatkaa: "Timimin mukaan on saatu näyttöä siitä, että mielenterveyden hoidossa tärkeintä ei ole ongelmien diagnosointi ja lääkkeen määrääminen vaan suhteen luominen ahdistuneeseen ihmiseen. Ongelmasta saadaan siten parempi näkemys, minkä jälkeen on mahdollista laatia yksilöllinen hoitosuunnitelma."

Tulisiko siis psykiatrian antaa lisää tilaa muille hoitomuodoille kuin lääkityksille? Mielestäni näin on ja samaa mieltä tuntuu olevan myös suomalainen psykologi Aku Kopakkala, jonka kirjasta kirjoitan seuraavaksi.