Sairaus- ja ongelmaisuusidentiteetti

Sarkasmivaroitus

 Vinkki: Jos sulla on ollut erilaisia terveysongelmia ja haluat todella tuntea itsesi ongelmaiseksi ja sairaaksi, niin ala lueskelemaan lääkärin kirjoittamia tekstejä ja diagnooseja omakannasta. Kaiva esiin myös epikriisejä vuosien varrelta ja lue niitä. Lue niitä vaikka ääneen!

Sitä jotenkin helposti vahingossa unohtaa mikä ongelmakimppu ja romukasa on jos tämmöistä ei muista säännöllisesti tehdä! Lisäksi voit koittaa mahdollisimman usein viljellä erilaisia ongelmiin ja sairauksiin liittyviä sanoja, kuten sairas, kivut, säryt, masennus, ahdistus, moniongelmainen, sivuvaikutukset yms., jotta em. asiat varmemmin pysyisivät mielessäsi ja muistissasi ja jotta ne varmemmin päätyisivät myös osaksi identiteettiäsi. :D Sarkasmivaroitus päättyy

Tai. Olisiko tässä mahdollisuudet jonkinlaiseen tasapainoon ja kultaiseen keskitiehen sen suhteen miten tulkitsee ja painottaa omaa elämäänsä ja omaa itseään? En tarkoita, että pitäisi kokonaan lakata käyttämästä joitain sanoja tai lukemasta Omakantaa tai epikriisejä. Missä määrin mitäkin asioita teet? Miten ison roolin ja tilan ne saavat elämässäsi? Mitä muuta olet kuin sairautesi, diagnoosisi ja ongelmasi? Mitä jos kirjoitat itsellesi lukuisia erilaisia rooleja, jotka kuvaavat asemaasi ja ominaisuuksiasi? Silmäile listaa. Mitkä näistä rooleista ja ominaisuuksistasi haluat kirjoittaa elämääsi nykyistä paksummalla fontilla?

Uhri, taistelija ja parantuja

Klikkaa kuvasta saadaksesi kuvan isommaksi

"Oletko uhri, taistelija vai parantuja?"

Näin kysytään kirjan "Elämää voi aina parantaa"-kirjan eräässä luvussa. Kirjan on kirjoittanut fysioterapeutti ja kouluttaja Karita Palomäki. Karita on toki paljon muutakin. Hän on superosaaja ja hänellä tulee olemaan vielä aivan huimaista annettavaa monenlaisille kivuista ja terveysongelmista kärsiville ja ihmisyyteen liittyvän kipuilunkin kanssa kamppaileville. Löydät Karitasta lisää tietoja hänen Mieliliike-verkkosivustoltaan.

Muistan oman paranemistarinani kanssa kamppaillessani olleeni sekä toisinaan uhri, että välillä taistelija. Uhrina olin kiltti potilas joka teki mitä lääkäri sanoi ja söi kiltisti lääkkeet mitä hän määräsi. Aina kun tuli oireita ja terveysongelmia, marssin lääkärin luokse niitä valittamaan. Se ei ole paha juttu, mutta luovutin kaiken vastuun terveydestäni hoitohenkilökunnalle. Se ei toiminut. Sain aina enemmän ja enemmän diagnooseja ja lääkityksiä ja voin aina huonommin ja huonommin. Diagnoosit alkoivat muuttua identiteetikseni ja toisilla lääkkeillä hoidettiin jo edellisten lääkkeiden aiheuttamia sivuvaikutuksia. Uhriuduin myös siten, että kaikesta sairaudesta ja masennuksesta käsin poimin ympäristöstäni kaikki vihjeet, jotka viittasivat siihen että kukaan ei välitä, kaikki hylkäävät ja olen taakaksi muille. Maailmasta tuli aika synkkä paikka elää.

Taistelijan moodin vuoksi paranemiseni otti takapakkia ja loi valtavaa ahdistuneisuutta ja stressiä. Taistelin saadakseni oikeutta ja sitä hoitoa mitä tarvitsin ja mitä muut kaltaiseni potilaat tarvitsivat. Kaikki asiaan liittyvä epäoikeudenmukaisuus, pahuus ja vääryys vyöryivät ylitseni. Minulla ei ollut siihen mitään suojauksia. Tämän tuoksinassa terveys otti kovaa hittiä. Niin kovaa että omat kortisolitasot laskivat ja jouduin kortison-korvaushoidolle. Taistelumoodi veti myös ruumiillisesti heikoksi. Urheilla pystyin vasta kun onnistuin irrottautumaan tästä moodista ja näkemään selvemmin mitä voin tehdä, mitä kannattaa tehdä, mikä on minun asiani, mikä kokonaan jonkun toisen.

Lainauksia kirjasta:

"Hyväksyminen ei ole luovuttamista, vaan se voi myös olla aktiivinen tila, jossa voimme hakea elämäämme sopivia vaihtoehtoja. "

"--useinmiten törmäämme joko uhrin tai taistelijan identiteetteihin, jotka kumpikaaneivät lopulta edistä paranemistaeivätkä tue sitä, että löytäisit elämääsi hyväksyntää, rauhaa ja eheyttä. "

"Uhrina et kykene ottamaan vastuuta etkä siten löydä omaa voimaasi."

"Taistelija luo kehoonsa stressiä."

"Kun kykenemme hyväksymään, rauhoitumme ja avaudumme uudelle."

Karita Palomäki 

Kirja on yksi fyysisesti kauneimmista, ellei kaunein, jota olen koskaan nähnyt. Se sopii mielestäni kaikille jotka ovat sairastuneet, ovat toipumisen tiellä, miettivät tapoja kohentaa elämänlaatuansa tai auttavat työnsä, vapaaehtoistyönsä tai elämänsä kautta muutoin toisia ihmisiä. Kirja on selkeä ja helposti ymmärrettävä ja se sitältää ajattelua, jolla on potentiaalia mullistaa ison joukon ihmisiä elämä.

En halua spoilata liikaa, etten pilaa löytöretkeäsi tämän ihmeellisen ja kertakaikkisen vaikuttavan kirjan parissa.

En saa kirjan kehumisesta rahaa, mutta olen saanut kirjan arvosteltavaksi veloitusetta kustantajalta. Kehun kirjaa yksinkertaisesti siksi että se on kehumisen arvoinen.

Tämä sama teksti ja kuvat julkaistaan myös Jalkeilla-blogissani

Onko lihominen aina huono merkki?

Vastaus otsikon kysymykseen: Ei tietenkään silloin kun kyseessä on alipainoinen ihminen, jolle on hyväksi saada lisää painoa kehoonsa.

Tämä kirjoitus kertoo parantumisesta.

Tällä kertaa kerron siitä että joskus lievä ylipainon lisääntyminen tai syntyminen kuuluu toipumis- ja paranemisprosessiin ja jos tätä prosessia häiritään, paraneminenkin häiriytyy tai keskeytyy.

Kun on kysymys monenkinlaisesta kroonisesta tilasta johon liittyy metabolisia ja hormonaalisia tiloja kuten pitkällisestä stressistä ja uupumuksesta toipuminen, hormonaalisista häiriötiloista toipuminen yms. , painonhallinta voi tuntua hankalalta tai jopa mahdottomalta. Joissakin tapauksissa laihdutaan liikaa, mutta usein tilanne on se että lihomista ei meinata saada kuriin eikä vastaus ole välttämättä silloin edes yleensä hiilihydraattitietoinen syöminen, joka toimii hyvin mm. metabolisessa oireyhtymässä tai väärin/liikasyömisessä syntyneessä ylipainon hoidossa.

Ei ole epätavallista että erilaisista kroonisista terveysongelmista tai epämääräisistä oireista kärsivä ihmettelee miksi hän ei laihdu, miksi painoa ylipäätään kertyy vaikka ei kaiken järjen mukaan pitäisi tai sitten hän laihduttaa aktiivisesti, mutta laihduttaminen ei johdakaan parempaan oloon ja terveyteen vaan tuo takapakkia tai huonontaa jaksamista ja vointia.

Tyyppiesimerkkejä vaikeasta painonhallinnasta on mm. kilpirauhasen vajaatoiminta kun lääkitys ei ole vielä oikein annosteltu tai oikeanlainen ja kun tilanteeseen liittyy muutakin, kuten homealtistusta, stressiä, kroonisia infektioita, muita hormonaalisia epätasapainotiloja yms.

Kokonaisvaltaista hoitoa etsivät ja toteuttavat ihmiset ovat usein fiksuja ja kaukonäköisiä. He etsivät tietoa itsenäisesti ja vertaistuesta, pyrkivät etsimään itselleen mahdollisimman päteviä ammattilaisia avukseen ja ottavat vastuuta hyvinvoinnistaan ja terveydestään. He eivät ole vain passiivisia kärsijöitä, joiden päällä on tarra, jossa lukee "potilas".

(Olen itse ollut tällainen potilas, joten minulla on vara asiasta näinkin radikaalisti kirjoittaa. Tästä "Potilas"-tilasta voi kasvaa yli ja päästä elämässä eteenpäin. Tosin en nyt puhu esim. niistä kroonisista kipupotilaista tai niin huonokuntoisista väsymysoireyhtymäpotilaista jotka ei vain yksinkertaisesti pysty enempään kuin mihin tällä hetkellä on voimavaroja)

Painonhallinta voi fiksulle ja valistuneellekin olla joskus kompastuskivi.

Fiksuinta olisi kun painon pudottamisesta siirryttäisiin passiiviseen painon putoamiseen sivubonuksena kokonaisvaltaiselle hoidolle jossa keho hakeutuu lopulta ennen pitkää omassa aikataulussaan sopivaan painoon kun terveyttä hoidetaan ja tasapainotetaan kokonaisvaltaisesti ja kun kunnioitetaan kehon omaa kykyä hakea tasapainoa ja parantua. Tärkeintä on siis tukea kehon omia järjestelmiä kokonaisuutena, jossa painonhallinta on vain yksi osa.

Milloin painonpudottaminen voi olla haitaksi?

Mm. silloin kun toipuminen olisi jo käynnistynyt ja mahdollista ja tätä varten keho on hakeutumassa katabolisesta eli itseään purkavasta tilasta anaboliseen eli itseään rakentavaan tilaan. Tilassa tulee muutoksia elimistön säätelyjärjestelmiin:

-Tilaan saattaa luonnollisena osana kuulua infektioherkkyyden kasvua. Keho treenaa immuunipuolustustaan ja korjaa kudoksiaan pienten infektioiden kautta ja hakeutuu usein moodiin jossa tarvitsee levätä enemmän ja saada olla emotionaalisesti riittävän rauhassa. Akuutit infektiot saapuvat usein korjaamaan meissä jotain. Ne eivät ole siis pelkästään vihollisia, jotka on keinolla millä hyvänsä pidettävä poissa.

-Tapahtuu hormonaalisia muutoksia, jotka johtavat siihen että kehoon voi tilapäisesti kertyä enemmän nestettä ja rasvaa. Tässä vaiheessa maltillinen lihastenkin kehittäminen esim. painoharjoittelulla on usein mahdollista jos vointi sen sallii ja tästä on hyötyä aineenvaihdunnalle jatkossa. Liikaa ei kuitenkaan kannata tehdä, jotta ei palata kataboliseen tilaan, jossa usein sympaattinen hermosto ottaa ylivaltaa, unet kärsivät, samoin ruoansulatus, hermosto, immuunipuolustus ja hormonitoiminta. Lue lisää näistä kirjoituksista:

http://www.kutsuvapauteen.com/2018/09/autonomisen-hermoston-yliaktiivisuus.html
http://www.kutsuvapauteen.com/2018/09/voidaanko-pitkittynytta-stressitilaa.html

Painoa voi siis kehon ja mielen toipuessa jostain pitkäaikaisesta ja rankasta kertyä tilapäisesti tai sen pudottaminen on muutoin hankalaa. Tällöin ei välttämättä ole hyvä kiirehtiä pudottamaan painoa, koska saatat tehdä sen sen kustannuksella että keho saa parannettua ja tasapainotettua itseään.

Merkkejä labrakokeissa tällaisesta toipumisvaiheesta saattaa olla mm. kortisolitasojen normalisoituminen (joko liian korkeista tai liian matalista lukemista), samoin DHEA-hormonin normalisoituminen, joka on usein pitkäaikaisesti eri tavoin rasittuneella ihmisellä alentunut. DHEA on lievästi anabolinen hormoni ja hyvä markkeri siitä oletko katabolisessa tilassa. Jos DHEA on ikääsi nähden hyvin alhaalla, voi olla viisasta pidättäytyä mm. kovasta ja tavoitteellisesta liikunnasta ja keskittyä enemmän ylläpitävään rauhalliseen liikuntaan ja kehonhuoltoon. MM. kävely, venyttely, pilates ja maltilla ja fiksusti toteutettu painoharjoittelu voisivat tulla kyseeseen.

Anna siis itsesi toipua rauhassa kun ole tollut pitkään huonokuntoisena, uupuneena, ylikierroksilla käyneenä tms. Jos ryntäät heti laihduttamaan ja rumppaamaan itseäsi henkihieväriin liikunnalla, olet pian ojasta allikossa.

Kehollamme on ihmeellinen kyky tasapainottaa ja korjata itseään kun sille antaa siihen mahdollisuudet emmekä sabotoi kehomme omia jos siinä itsessään vakovarusteena tulevia korjausmoodeja. Voimme tukea näitä kehomme moodeja mm. riittävällä levolla, antamalla toipumiselle aikaa, laatimalla strategiat stressinhallintaan ja sitten toteuttamalla nämä suunnitelmamme. Usein tarvitaan myös ruoansulatuksen tukemista, ravintopuutosten korjaamista ja suoliston tasapainottamista. On monia hienoja hoitomuotoja, jotka lisäksi tukevat toipumista kuten klassinen homeopatia, vyöhyketerapia, erilaiset kosketushoidot kuten osteopatia, jäsenkorjaus, hermoratahieronta tässä vain muutamia mainitakseni. Hyviä itsehoidon konsteja ovat myös TRE- ja EFT-menetelmät.

Ylihoitamista tai sitä että käyttää kaiken aikansa terveysasioidensa miettimiseen kannattaa kuitenkin välttää, sillä se voi ahdistaa ja uuvuttaa ja johtaa siihen että et ikäänkuin enää lopulta näe metsää puilta. Voi syntyä jonkin sortin hoitoväsymys. Joskus tarvitsee ottaa etäisyyttä ja zoomata kokonaisuutta vähän kauempaa. Elämässä pitää olla muutakin sisältöä kuin terveysasiat.

Hyvä kysymys pohdittavaksi voisi olla: Oletko sinä yrittänyt kuumeisesti välttää lihomista tai päästä eroon juuri syntyneistä liikakiloista tilanteessa, jossa painon kertyminen onkin voinut olla osa toipumisprosessia?

Kun aloin uskoa olevani arkeni sankari enkä epäonnistuja

Selkäni sai kylmää Lapin loman pakkasissa treenin jälkeen ja ikävät kivut saivat muistelemaan aikaa, jolloin kipu, masennus, väsymys ja ahdistuneisuus olivat jokapäiväisiä ei-toivottuja hyyryläisiä elämäni nurkissa. Ne tuntuivat kuppaavan kaiken henkisen ja fyysisen energiani niin että minusta tuntui jäävän jäljelle vain sairauteni ja jonkinlainen etäisesti tunnistettava ihmisen kuori. Turvonnut ja kalvakka.

Mietiskelin, että mistä johtui että kesti niin monta vuotta lähteä aktiivisesti hakemaan apua ja tekemään vähistä voimavaroista käsin muutoksia, jotka johtivat nykyiseen tilanteeseen eli tilanteeseen jossa olen lukenut itselleni uuden ammatin, koen elämäni mielekkäänä, rakkaudentäyteisenä ja mielenkiintoisena ja jaksan työni lisäksi tehdä vapaaehtosityötä, pitää huolta perheestä ja harrastaa liikuntaa.

Uskomukset. Minulle oli muodostunut elämääni haittaavia ja minua panttivankina pitäviä uskomuksia, jotka kahlitsivat minut tilanteeseen, josta ei näyttänyt olevan ulospääsytietä. Monikin saattaa tunnistaa nykyisen tai menneen tilanteensa tämänkaltaiseksi.

Minusta tuntui että olen muille taakaksi ja että olen synnynnäinen epäonnistuja. Lisäksi minulle oli alkanut muodostua muista ihmisistä negatiivinen käsitys. Koin jokaisen ihmisen itselleni potentiaalisena uhkana tai vaarana, varsinkin vieraat ihmiset tai sellaiset ihmiset, joita en kunnolla vielä tuntenut. Tämä sai eristäytymään ja masentumaan vielä lisää ja tämä kaikki myös passivoi. Kuljin lääkäriltä toiselle ja hoidosta toiseen, keräilin diagnooseja ja uusia lääkityksiä ja voin ajan mittaan vain entistä huonommin.

Kai piti vain käydä riittävän pohjalla että sieltä sai ponnistettua vähitellen pinnalle. Kai sitä oli lopulta tarpeekseen saanut ja riittävästi selkä seinää vasten. Ei ollut enää mitään hävittävää ja oli vielä pakko yrittää.

Nykyään olen kirjoittanut itselleni uuden tarinan kuitenkaan muuttamatta faktoja. Tarina on vain toisista uskomuksista käsin kirjoitettu. En ole turha. En ole kurja ihmisloinen jonka ei pitäisi olla olemassakaan. En ole epäonnistuja. Olen rakas puoliso, äiti, tytär ja ystävä. Olen pidetty ja rakastettu ravintoterapeutti, kollega, vapaaehtoistyöntekijä. Olen onnistuja. Olen onnistunut lukemaan itselleni uuden ammatin ja auttamaan työni ja vapaaehtoistyöni kautta satoja ellen tuhansia ihmisiä. Tämä vain siksi etten antanut periksi. Vain siksi että revin tarinani ja kirjoitin sen uudelleen. Ponnistin pohjalta. Otin vastaan rakkautta ja annoin sitä eteenpäin. Rakkaus on nimittäin luonnonvara joka lisääntyy kun sitä tuhlaa. Rakkaus on ensisijaisesti teko ja vasta sitten tunne.

Tunnen ja tunnistan vielä kaikuja menneisyydestä. Ahdistaa, itkettää ja tekee mieli eristäytyä ja heittää hanskat tiskiin kun tulee vastoinkäymisiä ja hankalia tilanteita. Menee yöunet ja keskittymiskyky. Kun saa jonkun törkeän inhottavan puhelun, kun kohtaa omiin vakaumusiin kohdistuvaa kiusaamista ja vainoa, kun saa tietää että on puhuttu pahaa selän takana, kun luottamus on rikottu. Sellaisia asioita joita voi sattua ihan jokaiselle meistä.

Vaikeat tilanteet ja asiat tuovat kaikuja menneisyydestä. Keho ja mieli reagoivat ja tuovat pintaan asioita hyisistä pohjamudista, mutta hetkinen vain niin ne laskeutuvat sinne kyllä takaisin ja vesi on jälleen kirkasta ja uintilämpöistä.

En olisi kirjoittamassa tätä asiaa teille, jos uskoisin yhä etten voi parantua, että olen huono, turha ja taakaksi muille, että olen epäonnistuja.

Muuta tarinasi, muutat elämäsi.

Pidätkö muuten tästä minun blogistani? Blogin sivupalkista voit tilata uudet julkaisut tästä blogista omaan sähköpostiisi.
Tutustuthan myös verkkovalmennukseeni, joka alkamassa 5.3. 2018: https://holvi.com/shop/NinaSaine/product/00f950a356ea4a029ce017a3b6cca888/

Kuka ymmärtäisi minua ja ymmärränkö itsekään itseäni?

Tämänpäiväinen blogiteksti sisältää vähän tough lovea.

Ällistyttävän fiksu uusi nuori ystäväni itsevarmuuskouluttaja Jevgeni Särki on taas päästänyt eetteriin jotain todella katsomisen ja kuuntelemisen arvoista:

Käsittelen tässä tämän videon sisältöä sairastamisen tuskallisuuden kannalta. Haluat tuntea yhteyttä muihin ihmisiin ja tulla ymmärretyksi kun olet sairas. Kaikki eivät ymmärrä, mutta osa ymmärtää ja on myös tärkeä miettiä mitä tarpeitamme ajatellen haluamme tulla ymmärretyksi: Haluammeko lohdutusta ja yhteyttä vai ratkaisuja vai molempia. Tiedämmekö itsekään vielä?

Eri sairauksien vertaistuessakin tulee eteen tilanteita missä moni kuvaa sitä miten heistä tuntuu siltä ettei kukaan voi ymmärtää heitä. Tämä on hyvin yleistä ja inhimillistä. Mitä tarpeita ja uskomuksia sen taustalla voi ollakaan että meillä on tunne ettei kukaan ymmärrä meitä? Sillä vaikka kaikki eivät ymmärrä, niin todellisuudessa ihan varmasti löytyy ihmisiä jotka ymmärtävät. Näiden ihmisten löytyminen on sitä todennäköisempää miten aktiivisesti puhut tai kirjoitat asioistasi ja sitä epätodennäköisempää mitä enemmän eristäydyt muista tai tiedostamattasi sabotoit ihmisten yritykset ymmärtää, antaa lohtua ja auttaa.

Joskus voi tuntua siltä ettei muut ymmärrä jos et itse hyväksy sitä että he oikeasti haluavat auttaa. Tiedostamattasi et ehkä uskalla saada apua, auttaa itseäsi, päästä eteenpäin. "Tuttu helvetti voi tuntua turvallisemmalta kuin tuntematon taivas." Tämä tosiasia voi olla todella uskomattoman vaikea myöntää itselleen ja lähes mahdoton asia hyväksyä todeksi. Useammat apua ja ymmärrystä hakevat kieltävät sen itseltään ja muilta vielä tiukasti.

Jos haluat ymmärrystä ja apua, niin älä sitten torju sitä kun muut yrittää auttaa ja tukea! Sitten jos joku on törppö tai ilkeä kun avaat sydämesi, niin muista että se on hänen ongelmansa eikä kaikki ole sellaisia. Move on! Mene eteenpäin! Hankalampaa tämä tietenkin on silloin jos on perheessä tai lähipiirissä lannistava ihminen joka tekee elämästäsi tosi kurjaa eikä halua ymmärtää. Mieti mistä silloin vaihtoehtoisesti saat ymmärrystä ja tukea.

Joskus sairastuneesta ihmisestä tuntuu että hänet hylätään eikä kukaan ymmärrä häntä. Voisiko se joissain tilanteissa johtua siitä että ihmiset tuntevat olevansa kykenemättömiä ja avuttomia tukemaan sinua jos samalla kun lähetät signaaleja siitä että tarvitset ymmärrystä, apua ja tukea, sitten kuitenkin sabotoit sen. Vertaistuessa tämä näyttäytyy sellaisena että joku tuo voimakkaasti ja aktiivisesti esiin ongelmansa ja näyttää näennäisesti jopa etsivän ratkaisuja, mutta minkäänlainen avun ja tuen tarjoaminen ei näytä tuovan tulosta. Semmoinen alkaa tuntua epätoivoiselta auttajasta ja siihen väsyy. Voi jopa syntyä vaikutelma että minkäänlainen apu ei kelpaa eikä tuo ihminen etsi tosiasiassa ratkaisua. Joskus voi jopa tuntua siltä että tuo ihminen kuppaa toiset tyhjiin energiasta auttaa ja tukea ja jollakin tavalla vain käyttää ihmisiä oman pahoinvointinsa roskasankona. Kauniinpi ja inhimillisempi tapa ilmaista asia olisi kenties että tuo ihminen ei oikein tiedä itsekään mitä hän haluaa, etsii ja tarvitsee ja kurkottaa epätoivoisesti toisia ihmisiä kohden etsiäkseen yhteyttä, jotain turvaköyttä mihin tarttua.

Mä tiedän mistä puhun, sillä olen itse ollut aikanani todella raskassoutuista seuraa kun olin pitkään tosi sairas ja masentunut. Jotkut ahdistuivat siitä eivätkä osanneet eivätkä jaksaneet enää mun seuraani. Joillekin sairauden leima oli liian raskas ja tietyt ihmiset vaan lakkasi pitämästä yhteyttä ilman että olisin heitä edes mitenkään kuormittanut. "Ai mikä sulla muka on?" Sanoi eräs kun kerroin puhelimessa tilanteestani. Enpä puhunut sitten enää mitään ja tämä ihminen palasi myöhemmin elämääni kun olin paremmassa kunnossa. En tiedä tuleeko meistä enää koskaan kovin läheisiä ja luotanko häneen koskaan samalla tavalla kuin ennen..

Kun me haluamme että meitä ymmärretään, mitä me tavoittelemme sillä? Haluammeko lohdutusta ja tukea vai haluammeko oikeasti myös ratkaisuja, apuja ja neuvoja? Odotammeko joskus ihmisiltä liikaa? Onko sairaudesta tullut jo niin iso osa identiteettiä että emme ole enää halukkaita oikeasti edes luopumaan siitä? Mitä toisten pitäisi ymmärtää? Meidän pitää kertoa se heille riittävän selvästi.

Voimme sanoa ja kannattaakin sanoa suoraan jos emme odota apua tai neuvoja vaan ihan vaan seuraa, läsnäoloa, kuuntelua ja lohdutusta. Ihmiset eivät ole ajatuksenlukijoita. Jos joku tarjoaa ratkaisuja kun emme niitä halua, ollaan kärsivällisiä. Toistetaan toive siitä että haluamme tukea, olkapäätä ja kuuntelijaa, emme ratkaisijaa tai neuvojaa. Joskus sanoma pitää toistaa monta kertaa ennenkuin ihmiset sisäistävät sen. Me olemme sillä tavalla vähän kovakalloisia ja epätäydellisiä.

Minulla ja kollegallani ravintoterapeutti Hanna Huttusella (en muuten kysynyt edes lupaa, saanko mainita hänet, nyt menee siis riskillä..) on samanlaisia kokemuksia. Molemmilla on fibromyalgia ja molemmat ovat saaneet siihen apua ravintoterapeuttisista keinoista. Mitä tapahtuu kun menee fibromyalgiapotilaiden vertaistukiryhmään netissä levittämään pyyteettömästi ilosanomaa, että hei, tähän piinaavaan ja elämänlaatua ja toimintakykyä heikentävään sairaudentilaan voi saada apua ja tuskistaan ja uupumuksestaan voi vapautua?

Jotkut harvat kiinnostuvat, mutta muutoin tulee täysi tyrmäys. Jopa suoraa haukkumista ja suunnilleen pahaksi ihmiseksi julistamista: "Mitä sä tuut tänne väittään yhtään mitään. Mä olen sairas, se mikä sulla toimii niin ei todellakaan välttämättä toimi muilla yms." Niinpä niin. Jotkut haluaa rypeä siinä kurjuudessaan ja sitten valitetaan kun kukaan ei ymmärrä. Minä uskallan tästä kertoa suoraan, koska olen itsekin halunnut rypeä aikani siinä kurjuudessa enkä todellakaan ollut halukas tai valmis ottamana mitään neuvoja vastaan. Se on prosessi, se vie aikaa ja kukaan muu ei voi tehdä sitä matkaa puolestasi. Se on vaihe, että saa diagnoosin ja sitten aletaan rakentamaan identiteettiä sen diagnoosin ympärille. Jos joku vihjaa että tämä diagnoosi vaikuttaisikin jatkkossa kenties elämään vähemmä ja tilanne kohenisi, se on suora isku vyön alle. Sama kuin joku yrittäisi muuttaa sinua persoonana. "Minulla on oikeus olla tällainen. Miten sinä kuvittelet voivasi tulla mestaroimaan minun elämääni?"

Kun ei vielä ollut valmis laskemaan irti sairaan ja ongelmaisen ihmisen identiteetistään, olisi kuitenkin jälkiviisaana ollut fiksumpaa sanoa useammin:

"Mä en nyt oikeastaan jaksa miettiä tällä hetkellä mitä pitäisi tehdä. Toistaiseksi yritän nyt vaan jaksaa olla olemassa. Arvostan silti todella ystävyyttämme ja olen tosi kiitollinen siitä että tulit käymään ja tulit mua tervehtimään kun olen tosi huonossa jamassa. Kaikki ei nimittäin ole tulleet. Sä olet ja minusta se kertoo sinusta jotakin erityistä. Kiitos!"

tai:

"Nyt ollaan puhuttu niin paljon mun voinnista, että kerropa mitä sulle kuuluu ja mitä ootte viime aikoina puuhanneet."

Asioihin suhtautuu tietenkin vähän eri tavalla sen mukaan onko ne ongelmat oikeasti sellaisia että ne voi selättää vai onko enemmän kysymys siitä että pitäisi etsiä keinoja jaksaa ja selvitä muutoin eteenpäin ongelmien tai sairauden kanssa.

Ymmärrän hyvin jos tämä blogipostaus ärsyttää, suututtaa ja pistää kipeästi, joka raivostuttaa. Ensimmäinen ajatus voi olla että tuo ihminen ei tiedä mistään mitään. Ehkä joku minua viisaampi olisi voinut kirjoittaa tämän diplomaattisemmin. Minä olen usein sellainen graniittisen rouhea ennemminkin kuin sileä timantti. Minusta tämä sanoma on kuitenkin tärkeä tuoda esille ja samoin kysymys: Mitä jos tuntuu siltä ettei kukaan ymmärrä? Entä jos se kysymys voisi useinmiten olla samalla myös: "Mitä jos en ymmärrä itseäni?"

Itseä voi oppia ymmärtämään. Se on osa matkaa jota myöskin elämäksemme kutsutaan.

Älkää eristäytykö, ainakaan liiaksi. Jaksakaa pitää yllä yhteyttä toisiin ihmisiin, sillä ihmistä ei ole luotu olemaan yksin. Menkää toista puolitiehen vastaan. Jos joku ei tunnu ymmärtävän sinua, uskalla kyseenalaistaa se, ymmärrätkö täysin vielä itsekään itseäsi. Onko mahdollista että löydätte silti enemmän yhteistä kuin eroavaisuuksia? Jos toinen ei halua puhua puolukoista, puhukaa mustikoista. Toisaalta kaikkien kanssa ei ehkä kannatakaan  hengata. Ei kaikki ihmiset voi ollakaan ymmärtäjiä ja sydänystäviä. Sitten vaan uutta matoa koukkuun jos jonkun kanssa ei onnaa. Matka on pitkä. Pysähtykää välillä haistelemaan ruusuja tai mitä kukkia nyt siellä ikinä sitten tuleekaan vastaan. Joskus kun kaikki tuntuu olevan sekaisin, ei auta muu kuin vetää välillä henkeä.

Hanna Huttusen kirja Fibromyalgiasta vapauteen: https://atar.pikakirjakauppa.fi/tuote/hanna_huttunen/kiputus_fibromyalgiasta_vapauteen/9789527015056