Piti elää yli kolmekymppiseksi että sain kokea sen että liikunnasta tulee hyvä olo. Jotain on ollut tiellä kehossa lapsuudesta asti että liikunnasta olisi todella voinut nauttia. Eilen olin pilateksessa. Kolmea liikettä en polvivamman takia voinut tehdä, mutta muut teinkin sitten antaumuksella. Sen jälkeen vielä juoksin vähän cross trainerilla ja tein jalkatreenit kuntosalilla.
Lähdenpä kerimään ajassa taaksepäin.
Minulla oli jo lapset tai ainakin esikoinen, en oikein muista, kun kokeilin pilatesta. Se tuntui hyvältä. Miksi lopetin, en sitäkään oikein muista. Olisiko tullut toinen vaikea raskaus, vauva-ajat tms. joka katkaisi hyvän harrastuksen. Pilates vaikutti minusta hyvin nopeasti ryhtiin ja tunsin olemukseni reippaaksi. Muutaman vuosi sitten, vielä Thyroxin-valmistetta käyttäessäni ja gluteenia syödessäni yritin vesijuoksua. Jouduin lopettamaan särkyjen ja huonon olon takia. Se tuntui lannistavalta jo valmiiksi masentuneesta ja uupuneesta ihmisestä.
Parikymppisenä ennen lasten saamista oli kausi jolloin harrastin aktiivisesti kuntosalilla käyntiä, joskin sain itseni silloin ylikuntoon rehkittyä ja se oli niin epämiellyttävää että kuntoilu jäi vuosiksi. Sitten sairastuinkin niin vakavasti etten kuntoillut. Lisäksi vähäinenkin yritys harrastaa liikuntaa johti särkyihin ja niin huonoon oloon että teki mieli ryhtyä käytökseltä aggressiiviseksi ja karkeaksi joka kerta kun joku hyvää tarkoittava pöllöpää päästi suustansa ärsyttävät: "Sun pitäis vaan harrastaa liikuntaa niin voisit paremmin." Sanojat eivät tienneet millaista se on maata kotona kivuissa kolme päivää jopa sen vesijuoksun jälkeen jonka pitäisi sopia fibromyalgiaa sairastavillekin.
Lukion pakolliset liikuntakurssit oli jotenkin järkevämmällä tolalla ja niissä keskityttiin enemmän terveyden ja kunnon kohottamiseen. Silti sielläkin inhosin kuntotestejä tai ajan ottamista liikuntasuorituksissa. En kokenut sielläkään vapautta nauttia liikunnasta ihan vaan omasta vapaasta halusta ja itseni takia. Intervallikävelyt ja jumpat tuntui jopa siedettäviltä ja ymmärsin miten hyödyllistä se liikkuminen oli keholle. Siltikin oli vielä se lapsuudesta asti tuttu tunne kehossa ja mielessä että liikunnasta tuli hyvin helposti fyysisesti huono olo.
Peruskoulussa kaikki 9 vuotta inhosin liikuntaa. Sen toivossa että olisin pitänyt numerona edes seiskan esitin toisinaan että homma oli ok. Ei ollut. Vihasin sitä että jollain aikuisella ja tällä yhteiskunnalla oli oikeus pakottaa minut tekemään sellaista jota en olisi halunnut tehdä. Liikunta ei koskaan tuntunut hyvältä. Ei vaikka olisin kuinka yrittänyt. Pää tuli kipeäksi, milloin mikäkin paikka tuli kipeäksi, tuli huono olo, sattui, satutin itseni. Opin yhdistämään liikunnan pakottamiseen, fyysiseen epämukavuutee, vihaan ja kipuun. Siitä oli liikunnan riemu kaukana. Ehkä hieman helpompia lajeja oli esim. jumpat, tanssiminen, kuulan työntö, yläasteella kuntosali ja suunnistus. Minulla on vieläkin tunnetasolla antipatioita peruskoulun opettajiani kohtaan, jotka oli ihmisenä hyvin eri aaltopituudella minun, luovan ja taiteellisen vapaan sielun kanssa, joka oli kiinnostunut myös tieteestä. Minusta aina tuntui että "urheiluhulluilta" puuttui joku ulottuvuus päästä. Minulta taas puuttui edellytykset nauttia liikunnasta.
Pelkästään psyykkiset tekijät, pakottaminen ja oman henkilökohtaiseen ja ruumiilliseen vapauteen kajoaminen ei voinut olla ainoa syy. Sillä todella keho pisti vastaan. Mahdollisesti tilanteesen on vaikuttanut se, että äitini oli vakavasti sairas odottaessaan minua. Kasvoin kilpaa syöpäkasvaimen kanssa, joka eritti lisämunuaiskuoren hormoneja. Ei siis ihme että minäkin olen ollut koko elämäni fyysisesti jollakin tapaa epätasapainossa. Välillä rankastikin. Minun hormoninihan ovat hyvin sekaisin, joten on ihme että ylipäätään olen tässä kunnossa kuin nyt olen. Ei ole vain tiettyjen hormonien vajaaeritystä vaan myös tiettyjen hormonien liikaeritystä. Ei siitä nyt sen enempää.
Pelkästään psyykkiset tekijät, pakottaminen ja oman henkilökohtaiseen ja ruumiilliseen vapauteen kajoaminen ei voinut olla ainoa syy. Sillä todella keho pisti vastaan. Mahdollisesti tilanteesen on vaikuttanut se, että äitini oli vakavasti sairas odottaessaan minua. Kasvoin kilpaa syöpäkasvaimen kanssa, joka eritti lisämunuaiskuoren hormoneja. Ei siis ihme että minäkin olen ollut koko elämäni fyysisesti jollakin tapaa epätasapainossa. Välillä rankastikin. Minun hormoninihan ovat hyvin sekaisin, joten on ihme että ylipäätään olen tässä kunnossa kuin nyt olen. Ei ole vain tiettyjen hormonien vajaaeritystä vaan myös tiettyjen hormonien liikaeritystä. Ei siitä nyt sen enempää.
Ennen kouluikää oli toisin kuin peruskoulussa. Asuimme maalla ja liikuin paljon. Hyötyliikunnaksi sitä kai nykyään kutsutaan. Äitini kertoman mukaan etenin usein laulamalla, hyräilemällä ja hyppien, puoliksi juosten. Minulle oli hyvin luontevaa liikkua metsissä ja pelloilla, hiekkateillä. Siellä maalla. Sitten tuli koululiikunta ja sen kauhut. Säilytin kuitenkin aikuisikään asti kosketuksen luonnossa liikkumiseen. Miten korvaamatonta se on ollut kaikkina niinä vuosina kun olin todella huonossa kunnossa. En tosin muista. Saattoi olla niitäkin vuosia kun en liikkunut luonnossa kun en liikkunut oikein missään. En pystynyt. Sumuisia, tuskaisia, sairaudentäyttämiä vuosia kun elämänvoima ja elämänhalu olivat tosi ohutta tavaraa.
Mikä sitten nyt on toisin kaikkien näiden vuosien jälkeen kun pystyn kokemaan fyysistä mielihyvää liikunnasta ja sitä kautta myös suurta henkistä mielihyvää? Varmasti kokonaisuus on toisin. Poissa on gluteeni, joka minulle ei sovi ja ruokavalioni on muutenkin antitulehduksellinen. Samoin ravintolisäohjelmani on varsin tarkka ja minulla on minulle sopiva hormonilääkitys. Tällä hetkellä joudun korvaamaan kilpirauhashormonit, kortisolin ja progesteronin. Jokainen noista lääkkeistä on minulle pieni ihme. Se miten paljon ne on auttaneet minua voimaan paremmin tässä paletissa, palapelissä. Sillä tosiaankin monia sairauksia sairastavan ihmisen kokonaisvaltainen hoito on iso palapeli jossa kokonaiskuva hahmottuu kun riittävän monta palasta on löydetty ja ne ovat löytäneet omalle paikalleen. Kilpirauhashormoni on aktiivista T3-hormonia ja annoskoot ja annosten ottoajat on tarkasti säädetty minulle sopiviksi. Muunlainen kilpirauhaslääkitys ei toimi. On yritetty. Progesteroni on bioidenttistä ja kortisonivalmisteista jostakin syystä ainakin tällä hetkellä hydrocortisonia paremmin toimii prednisolon. Mysteeriverenpainetautiin joka ei ole hellittänyt otettaan edes elintapamuutoksilla menee pieni määrä verenpainelääkettä. Ilman sitä päätä särkee ja alapaine on liian koholla.
Eilen oivalsin kokeneeni jotakin ensimmäistä kertaa elämässäni. Oloni oli selvästi parempi liikuntasuorituksen jälkeen kuin ennen sitä. Tunne tämän oivaltamisesta muistuttaa vähän sitä kun tajusin kokevani muutama vuosi sitten ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin normaalin kylläisyyden tunteen kesken aterian ja tämä johdatti minut lopettamaan syömisen sopivaan kohtaan ateriaa. Aikaisemmin mikää ei oikein koskaan riittänyt. Vaikka kuinka söi itsensä ähkyyn, lisääkin tavaraa olisi tehnyt mieli ahtaa sisuksiinsa. Tämä johtui vääristä lääkityksistä ja virheravitsemuksesta. Tarvittiin riittävän yksilöllistä ja kokonaisvaltaista hoitoa, että on päästy tämän päiväisiin saavutuksiin.
Haluan päästä kertomaan lääkärillenikin tämän ilon. Nyt se on tapahtunut. Se oli mahdollista. Olen siitä puhunut, mutta nyt teen enkä vain puhu. Vielä vähän aikaa sitten se ei olisi onnistunut, mutta nyt pystyn muuhunkin kuin lyhyisiin kävelylenkkeihin. Pystyn kävelemään pitkiä matkoja reippaasti. Pystyn kunnon kuntosalitreeneihin. Jaksan jo juostakin vähän ja pystyn käymään pilateksessa. En ole enää "sohvaeläin".
Nina Saine
Nina Saine
