Olin nuorena huomattavan kaunis. Ainakin sen perusteella millaisia kommentteja ja huomiota sain ja miltä omasta mielestäni näytän nuoruuteni kuvissa. Arvatkaapa mitä? En ollut silti oikein koskaan tyytyväinen ulkonäkööni. 
Minä 17-vuotiaana. Tämä tyttö ei ollut tyytyväinen ulkonäköönsä. Hänellä oli mielestään mm. liian iso maha, liikaa painoa ja hän oli liian karvainen. Painon kanssa kikkailu erilaisilla dieeteillä johti myöhemmin jojolaihtumiseen, haitallisen ylipainon kehittymiseen ja aineenvaihdunnallisiin ongelmiin, jotka vielä korostuivat kilpirauhasen vajaatoiminnan seurauksena. Kriittisyys omaa ulkonäköä kohtaan vei aikaa, energiaa ja synkensi elämää aivan turhaan. Oli toki kausia kun tyttö osasi myös iloita kauneudestaan ja nuoruudestaan. Olisipa niitä ollut enemmänkin! Kukaan muu ei ollut häntä kohtaan niin ankara kuin hän oli itseään kohtaan.
Olin liian karvainen, aina olisin voinut olla 5-10 kiloa hoikempi ja mulla olisi voinut olla pienempi maha. En kuitenkaan oikein koskaan saanut ns. itseäni niskasta kiinni ja mm. treenaamaan ja laihduttamaan niin että olisin ollut täysin tyytyväinen kroppaani. Olisi pitänyt täyttää jotkut minulle jotensakin epärealistiset mallimitat.
Ehkä ihan hyvä etten lähtenyt piiskaamaan itseäni huippukuntoon. Itseni tuntien se olisi voinut olla minulle vaarallista ja riistäytyä hallinnasta. Mukaan kuvioihin olisi voinut tulla syömishäiriötä ja ehkä sellaista on jossain vaiheessa vähän ollutkin jonkinlaisen ahmimishäiriön muodossa. Sen verran tuli myös joskus treenattua parikymppisenä kuntosalilla, että kärsin jonkinasteisesta ylikuntotilasta, joka sai mm. hormonitoimintaa sekaisin ja kropan keräämään nestettä ja rasvaa. Tapahtui siis juuri päinvastoin kuin olisi pitänyt ja mikä minulla oli toiveissa. Enpä silloin tiennyt mm. sitä, että stressihormonit saattavat lihottaa ja jos treeni on liian kovaa ja sen lisäksi elämässä muutakin stressiä, kuntoilu voi kääntyä itseään vastaan. En muista että silloin olisi juurikaan ollut puhetta mistään kunnon palautumisista tai ainakaan se ei ollut minulla kiinnostuksen kohteena.
Liika ulkonäkökeskeisyys vaikutti jossain määrin nuorena minun hyvinvointiini sekä fyysisellä, että psyykkisellä tasolla, mutta toki tilanne olisi voinut äityä siitä vielä pahemmaksikin.
Aikakoneella menneisyyteen
Olen usein miettinyt, että olisipa vanhempi minäni tullut aikakoneella tulevaisuudesta takomaan päähäni järkeä. Hän olisi nimittäin sanonut minulle seuraavia asioita:
Ninni, tajuatko että jos vain esimerkiksi n. prosentti ihmisistä täyttää armottomat ja tiukat kulttuurimme nykynormit ulkonäön suhteen, on aika iso todennäköisyys, että juuri sinä kuulut siihen vähän tavallisemman näköiseen 99%:n jengiin?
Ninni, tarvitseeko sinun käyttää niin paljon aikaa ja energiaa hyvän ulkonäön perässä juoksemiseen, mm. siihen että peilailet peilin edessä, kokeilet erilaisia meikkejä, shoppailet tuntikausia kirppiksillä ja alennusmyynneissä ja selailet postimyyntikuvastoja? Normaaleja asioitahan nuo ovat, mutta voisiko niissäkin miettiä vähän tasapainoa?
Oletko Ninni miettinyt myös sitä, että se aika ja energia, jonka käyttää ulkonäköön panostamiseen ja siitä murehtimiseen voi olla pois asioista, jotka saattavat olla elämäsi kannalta antoisampia ja merkityksellisempiä, kuten terveys, henkiset ja hengelliset asiat, toisten auttaminen, luontoyhteys, yhdessäolo ystävien ja läheisten kanssa, uuden oppiminen yms.? Vanhempana sinuna ymmärrän myös, että nuoruutesi olisi onnellisempi ja huolettomampi ilman sitä ylimääräistä taakkaa, joka tulee pienen pömppömahan, karvaisuuden tai sen murehtimisesta että olet ruumiinrakenteeltasi jo lähtökohtaisesti ennemminkin vähän roteva kuin lihaksikas, suhteellisen vähärasvainen ja ohut.
Ulkonäkö voi olla vähän kuin hiukset. Ihmiset ei ole usein tyytyväisiä siihen millaiset hiukset heillä on syntyjään. Ohuthiuksinen haluaa paksummat hiukset. Paksuhiuksista tympii hiusten painavuus, hallitsemattomuus ja hidas kuivuminen. Suorahiuksinen haluaa kiharat, kiharahiuksinen suorat, tummahiuksinen vaaleat jne. Entä jos muuttaisitkin asennoitumista sen sijaan että toivoisit kovasti näyttäväsi erilaiselta? Mitä jos yrittäisitkin olla kiitollinen ihmeellisestä kehostasi ja kaikesta hyvästä, joka elämässäsi on? Tyytymättömyys ja kiitollisuus ovat molemmat asioita, jotka kasvavat kun niitä ruokkii. Kumpaa haluat ruokkia elämässäsi?
Mitäpä jos kerron sinulle, että nelikymppisenä et ole enää yleisten kauneusihanteiden mukaan yhtä kaunis kuin nyt olet, mutta sinulla on elämässäsi paljon ihmisiä, jotka rakastavat sinua. Sinäkin rakastat isoa joukkoa ihmisiä ja aivan erityisesti muutamaa ihan elämäsi spesiaalia ihmistä.. Sinulla kiinnostava työ, tyydytystä tuottavaa vapaaehtoistyötä, teet taidetta ja olet oppinut aika hyvin asettamaan ulkonäön tasapainoiseen asemaan elämässäsi. Sinä itsekään, et nyt etkä tulevaisuudessa valitse ystäviäsi heidän ulkonäkönsä mukaan. Miksi sinun pitäisi siis olla omaakaan ulkonäköä kohtaan niin kovin vaativa?
Ninni, esitän sinulle nyt myös muutaman kysymyksen, josta toivon olevan sinulle apua. Sinun ei tarvitse vastata minulle vaan voit miettiä niitä itseksesi:
"Millaisena haluat ihmisten sinut muistavan?" Mitkä ominaisuudet sinussa ovat sellaisia, joita oikeasti haluat vaalia? Millaisten ihmisten haluat kiinnostuvan sinusta? Ulkonäkökeskeistenkö? Mistä elämässäsi saat tyytyväisyyttä ja mielekkyyttä? Millaista on hyvä elämä? Mikä on oikeasti sinulle tärkeää? Millainen olo henkisesti sinulle jää niistä hetkistä, jolloin murehdit ulkonäköäsi? Onko ulkonäön murehtimisesta sinulle jotain hyötyä? Tarvitseeko sinun miellyttää toisten ihmisten silmää ja jos niin miksi? Jos haluat tehdä toisiin ihmisiin vaikutuksen niin millä sen vaikutuksen oikeasti haluat tehdä? Tarvitseeko sinun erityisesti tehdä vaikutus vai mitä jos oikeasti olisit vain rennosti oma itsesi?
Sitten vielä muutama neuvo. Rakas, nuori ihana ihminen: Pyydän, älä tuhlaa liian isoa osaa nuoruudestasi ulkonäkösi murehtimiseen. Toivon, että oppisit pian mm. sen, että vaikka onkin tasapainoista ja viisasta oppia sopivissa määrin pitämään itsestä huolta ja jossain määrin myös kiinnittää huomiota ulkoiseen olemukseemme, on hyvä välttää ns. liiallista oman navan tuijottelua ja pyrkiä elämässä myös asettumaan palvelemaan toisia ihmisiä ja jotain itseään suurempaa. Siitä nousee todellista tyytyväisyyttä. Et tarvitse elämääsi ihmisiä, joiden mielestä sinun ulkonäkösi ei ole riittävän hyvä!
Ehkä nuorempi minäni ei olisi kuunnellut minua. Se on hyvin mahdollista. Toivon silti, että edes yksi ihminen saisi hyötyä tästä minun kirjoituksestani.
Mitä jos olisikin mahdollista sanoutua irti sellaisesta ulkonäkökeskeisyydestä ja turhista epävarmuuksista oman ulkonäön suhteen, joka tuottaa pahoinvointia ja jopa mahdollisia fyysisiä tai psyykkisiä tai sosiaalisia ongelmia? Ehkä se alkaa keskustelusta ja sitä keskustelua onkin mielestäni jo ilahduttavasti. Jatketaan sitä. Iloitaan siitä että meitä on monenlaisia ja monenlaiset ihmiset voivat olla kauniita niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Ehkä voisi tehdä jonkinlaisen vakaan päätöksen, jopa lupauksen siitä että sinä riität. Ulkonäkösikin puolesta.
