Aloitan alusta. Hyvin alusta. Kun äitini odotti minua, hän sairasti harvinaista munasarjasyöpää. Syöpä oli minun syntyessä keisarileikkauksella raskausviikolla 38 lähes minun kokoiseni. Synnyin terveenä ja äidin kasvain saatiin poistettua. Hän sai myös kemoterapiaa ja toipui. Kasvain oli laatuaan sellainen, että se eritti erilaisia lisämunuaiskuoren hormoneja. Nykyään tiedetään jo enemmän siitä, että mm. äidin raskaudenaikaiset stressihormoni kortisolin tasot vaikuttavat lapsen kehoon ja psyykeen koko tämän elämän ajan. Suvussamme naisilla on hyvin perinnöllisenä miessukuhormonien liiallista muodostumista ja monenlaisia hormoniongelmia. Näytää että tämä on periytynyt minullekin sekä isoäidiltä, että äidiltä.
Olen viime aikoina pohtinut tätä elämäni alkua. Sitä miten paljon se on vaikuttanut siihen millaiset lähtökohdat minulla on ollut sekä fyysisen, että henkisen terveyden suhteen. Elämäni alkuun liittyi varmasti kaikenlaisia raskaita ja vaikeita tunteita. Äitini oli nuori yksinhuoltaja ja isäni hylkäsi minut kun olin vauva. Äiti asui ensin vanhempiensa kanssa, mutta kun olin yksivuotias, pitkään sairastanut isoisäni kuoli syöpään. Sairautta, huolta, surua ja kuolemaa. Siitä oli elämäni alku tehty. Ehkä olin lähipiirilleni jonkinlainen valopilkku kuitenkin. Otinko vaistonvaraisesti valopilkun roolin?
Olin lapsena iloinen, lauleskeleva, hypähtelevä, taiteellinen ja juttelin kaikille, tuntemattomillekin. Olin myös vilkas ja vahvatahtoinen. Koulu ei ollut aina helppoa. Että on niinkuin vieraita aikuisia jotka saa määräillä mua kun sekin oli jotenkin julkeaa, että äiti määräsi. Opettajat tuntui usein tyhmiltä, vaikka osa oli ihan mukavia. Muut oppilaat oli omituisia, jotkut tylsiä, jotkut olevinaan ja joittenkin mielestä mun olisi pitänyt olla samanlainen kuin he. Tunsin itseni aina vanhemmaksi kuin ikätoverini. Mulla oli kuitenkin aina paljon kavereita, pidin heistä ja he olivat tärkeitä minulle. Oli myös vuosia jatkunutta koulukiusaamista, koska olin jotenkin niin erilainen ja "outo".
Minut leimattiin laiskaksi ja liikunnan vastaiseksi ja sellaiseksi joka esittää sairasta tai loukkaantunutta jottei tarvitsisi tehdä mitään liikuntatunnilla. Se leima oli täyttä henkistä väkivaltaa. Mulla ei vaan jotenkin toiminut kroppa niinkuin olisi pitänyt, tai hermosto, tai jokin. Saattoi mennä paremmin jos tein omasta vapaasta tahdostani ja niin paljon kuin jaksoin, mutta jos pakotettiin esim. juoksemaan, telinevoimistelua, pallopelejä tms., niin joku siinä vain oli että se oli täyttä kidutusta. Kroppa ja mieli ei tehnyt yhteistyötä ja tuli usein tosi huono olo, päänsärkyjä ja kun pakotettiin ja kroppa ei tehnyt yhteistyötä, myös loukkaantumisia.
Kaikkein hirveintä oli se kun satutti itsensä ja sitä vähäteltiin tai opettaja hermostui kun luuli minun liioittelevan tai teeskentelevän. Äiti uskoi minua. se oli ehkä pelastukseni. Hän otti tosissaan, kuunteli ja topakkana sanoi koululla että nyt soitatte sen koulutaksin. Tämä on liikuntatunnilla tapahtunut ja nyt lähdetään kirkonmäelle lääkäriin. Olen nyt aikuisena vasta sen oppinut. En ollut liikunnanvastainen. Mulla ei vaan kaikki ollut ihan ok. En ollut koskaan ihan "normaali" ja itse asiassa pakottaminen ja painostus tekemään asioita jotka olivat minulle vastenmielisiä oli itsemääräämisoikeuksiini ja kehooni kajoamista, väkivaltaa.
Sitten tuli vaikeuksia lukioaikana kun puhkesi kilpirauhasen vajaatoiminta ja sen jälkeen onkin sitten ollut monenlaista, josta olen kirjoittanut aikaisemminki ja myös siitä miten olen ongelmani selättänyt. Olen ikäänkuin kasvanut sankarin ja auttajan rooliin. "Se nainen, joka selätti kilpirauhasen vajaatoimintansa ja monet muutkin vaivat, toimii väsymättä vertaistuessa ja luki itselleen uuden ammatin ravintoterapeuttina. Se, joka tietää paljon" Kun on tottunut siihen, että pystyy itse vaikuttamaan hyvinvointiinsa. Kun kaikkien niiden vuosien jälkeen kun oli todella vaikeaa sai itsensä kuntoon ja pääsi myös aloittamaan aktiivisen liikuntaharrastuksen. Tämä kaikki toi itseluottamusta, samoin se kun pystyi todella auttamaan toisiakin. Oli päässyt pitkälle sekä ruumiillisesti, että henkisesti ja elämä hymyili. Mikä vaan oli mahdollista.
Huonotkin asiat. Koska vain kenelle vain voi tapahtua ikäviä asioita. Sattuma kohtaa meitä kaikkia. Elämää ei voi tilata kuin Elloksen luettelosta. Ei saa aina sitä mitä tilaa.
Sain yllättäen kesällä munuaistulehduksen ja siihen fluorokinoloniantibioottikuurin, josta sain haittavaikutuksia. Siitä lähtien en ole tervettä päivää nähnyt. Jossain määrin kuntouduin ja pääsin hieman jopa aloittelemaan liikuntaa tauon jälkeen, kunnes sitten vuodenvaihteessa ennalta suunniteltu kohdunpoisto-operaatio jälleen aiheutti muutaman viikon levon tarvetta. Jälleen siitä sitten kuntouduttiin ja vähitellen takaisin kuntosalille. Sitten alkoivat ongelmat. Sykkeiden ja verenpaineiden kanssa oli ongelmaa jo kesästä lähtien, mutta nyt ne eivät pysyneet hallinnassa oikein mitenkään ja kun sääret ja jalkaterät turposivat, oli paineltava lääkäriin. Jouduin itse tilaamaan lisää labroja Synlabista kun tunnuin jotenkin olevan lääkäriä paremmin kartalla tilanteestani ja onneksi sain myös puhuttua että lääkäri mittaa albumiinit. Teetin itse myös virtsakokeet. Virtsasta löytyi verta ja proteiinia, mutta ei merkkejä tulehduksesta. Albumiinit olivat matalat. Nyt on verenpaine ja sykkeet jotensakin hallinnassa, mutta torvotukset vähän tulee ja menee, vaikka syön betasalpaajaa, verenpainelääkettä ja nesteenpoistolääkettä. Minulla on sisätautipoliklinialle nefrologin vastaanotolle puolikiireellinen lähete vetämässä.
Se mistä erityisesti haluaisin kertoa, on tämän asian henkinen puoli. Tämä on todella raskasta. Ei ole vielä tarkkaa tietoa mistä on kyse, onko vaiva etenevä ja millaista elämäni tulee olemaan, mitä voi tehdä. Ei voi kun odottaa. On tottunut viime vuosina siihen että pystyy vaikuttamaan hyvin syvällisestikin terveyteensä mm. ravitsemuksen kautta. Sitä miettii olisiko jotenkin voinut toimia toisin. Silloin harvoin kun tulee kipeäksi niin saa keuhkoputkentulehduksen ja sitten se pöpö on vielä jotenkin sellainen että menee sieltä suoraan munuaisiin. Tällaista samaa oli silloin kesällä muillakin. Kenties jotain outopöpöä oli liikkeellä. Olisiko voinut olla tarkempi lääkitysten kanssa ja ottaa ensin selvää siellä päivystysosastolla että millaista antibioottia määrättiin. Tosiasia oli että makasin siellä erittäin huonossa kunnossa kuumeisena piuhoissa kiinni. Vaikka järjellä tietää että tällaisia nyt vain sattuu ihmisille, niin herkästi se mieli tekee tepposet ja sitten kelaa kaikenlaista ihan höhheliäkin.
Isokokoisuus ja turvotukset on nyt sitten toinen juttu mikä on pohdituttanut. Mitä mieltä ihmiset ovat siitä että ravintoterapeutti lihoaa ja turpoaa? Eikö hän osaa elää miten opettaa tai eikö hän edes hallitse ammattiaan? Kun aloitin nesteenpoistolääkkeet, aluksi ei meinannut oikein tapahtua mitään, mutta kun määrää lisättiin ja otin mukaan myös "humpuukikeinoja" niin vettä poistui kilokaupalla. Sitä on toki vieläkin ja turvotusten määrät vaihtelevat. Välillä on vaikea saada kenkiä jalkaan ja jalat ovat myös kipeät. Nilkat, sääret ja käsivarretkin ovat aika massiiviset ja nestettä on myös kasvoissa ja mahassa. Ihan ei kovin hehkeäksi tunne itseään. Ei tee mieli hankkiutua töihin jossa on näkösällä. Tämä on myös opettanut, että kun kohtaat toisia ihmisiä, saatat tehdä virhearvioita. Koskaan et voi tietää mitä hän on kokenut ja kokemassa. Jonkun ihmisen käyttäytymisen tai ulkonäön taustalla voikin olla jotain ihan muuta kuin luulit.
Siinä on vähän sulattelemista, että pystyy työssään auttamaan ihmisiä voimaan hyvin ja mm. normalisoimaan painoaan, mutta itse olet avuton auttamaan itseäsi. Ne keinot jotka ovat aikaisemmin auttaneet terveysongelmissa, eivät enää päde. Olet tuntemattomilla vesillä.
Tämä vetää nöyräksi kun käyttää tällaisia "mummolääkkeitä" 38-vuotiaana ja joutuu nukkumaan päiväunia. Betasalpaajat aiheuttavat huimaamista. Sitä on ikäänkuin vähän "pysähtyneessä tilassa", parkkeerannut jonnekin siksi aikaa että matka voisi taas jatkua. Vaihtoehtona olisi eristäytyä ja etäännyttää itsensä muista kun kuitenkin on pohjimmiltaan sosiaalinen. Toisinaan yksinolon ja joutilaana olon tarpeet tuntuvat ihan pohjattomilta. Voisi myös kuuluttaa kaikille ja joka paikassa omaa tilannettaan. Se ehkä helpottaisi aluksi henkistä taakkaa, mutta sillä tavalla päätyisi hajottamaan itseään. Kenties jonkinlainen kultainen keskitie tässä olisi paikallaan, samoin sen pohtiminen mitkä asiat ovat kuitenkin hyvin.
On suojaa, vaatteet, ruokaa, katto päällä, perhe, ystävät, kollegat. Myös työstä saa voimaa ja tyytyväisyyttä. Etenkin oma vakaumus on luja kallio elämässä. Vaikka tuulisi ja tuiskuttaisi, mitään ei lähde juurineen irti. On myös hyvä tiedostaa, että huonomminkin olisi voinut mennä kun ottaa huomioon millainen alku ja lähtökohdat elämälläni on ollut. On myös hyvä muistaa, että olen saanut nauttia useasta vuodesta, jolloin sain kokea itseni paljon terveemmäksi. Mitä sitten lähitulevaisuus tuokin tullessaan, joko toipumista tai sairastamista. Näitä vuosia ei voi kukaan ottaa minulta pois.
"Hei, olen Ninni. Olen äiti, vaimo, tytär, sisko ja ystävä. Olen myös blösö ravintoterapeutti ja minulla on terveysongelmia ja niistä paha mieli."
