Elämän suorittaminen laput silmillä
Ihmisen elämä vaihtelee elämäntapahtumien, ihmisenä kehittymisen, terveyden ja hyvinvoinnin suhteen ja myös sen suhteen millaisia sosiaalisia suhteita hänellä on. Uskon, että nykyihmisen elämään tuo myös stressiä se valtava tarve, jota trendikkäästi tulee joka tuutista olla aina vain terveempi, hyvinvoivempi, parempi, fantastisempi. Joskus ihminen voi väsyä siihen että aina pitäisi olla jotenkin paremmin. Monilla jää tällaisesta päälle suorittamisen kierre, joka voi ennen pitkään johtaa stressiin, ahdistukseen, tyhjyyden tunteeseen, sairastumiseen ja lannistumiseen. Näin, vaikka tarkoitus kaiken takana oli vain tuottaa itselleen ja toisille parempi maailma. Pitäisi ehkä perustaa kattoon räkijöiden kerho vastapainoksi kaikenlaiselle vimmaiselle itsensä ja elämänsä parempaan versioon päivittämiselle.
Uudelleen sairastuminen
Kuten monet lukijoistani tietävät, tarinani on sellainen, että kuntoutin itseni vuosien täydellisestä työkyvyttömyydestä ja luin itselleni uuden ammatin. On oma haasteensa oppia hyväksymään se, että elämä tuo eteen yllätyksenä uudelleen sairastumisen.
Itse en ole tällä hetkellä lainkaan paras mahdollinen versio itsestäni. Kyllä, joissain asioissa olen kokenut kehittyneeni ihmisenä paljonkin viime aikoina, mm NLP:n opintojen ja hengellisten pohdintojen ja asioiden tutkimisen ansiosta. Lisäksi työhommat sujuu ja pääkoppa toimii sen osalta erinomaisesti. Toisissa asioissa sitten taas menee huonommin. Kamppailen lannistuneisuuden tunteiden kanssa sen suhteen mitä terveydentilalleni on lähtenyt tapahtumaan viimeisten n. puolentoista vuoden aikana. Sen jälkeen kun sairastuin munuaistulehdukseen kesällä 2017 ja sain siihen määrätystä antibiootista haittavaikutukset, ei elämäni ole ollut ennallaan. Juuri tällä hetkellä tuntuu vaikealta jaksaa tehdä monia asioita, joissa itse osaan kyllä auttaa toisia. Ehkä se on merkki siitä, että tarvitsisi nyt enemmän kannustusta ja apua itselleen toisilta sen sijaan että koittaisi pärjätä yksin kun on paha mieli siitä että keho oireilee.
Minulla todettiin keväällä 2018 myös munuaissairaus, jonka vuoksi olen joutunut käyttämään lääkityksiä, joista on myös ikäviä sivuvaikutuksia. Liikunnan harrastaminen ei ota onnistuakseen ja koska tämä kaikki mitä terveydelle on tapahtunut myös ottaa päähän, on tosi vaikea saada itseään innostumaan monistakin sellaisista asioista, jotka nyt tekisivät hyvää. Ehkä tämä kaikki vielä opettaa minua myös ravintoterapeuttina tulevaisuudessa ymmärtämään asiakkaitani vielä entistä paremmin: Kun on itse tuntenut nahoissaan sen että ei meinaa jaksaa ainakaan itsekseen ilman apua tehdä niitä asioita, joita olisi hyväksi oman terveydensä ja hyvinvointinsa suhteen tehdä. Lisäksi on ollut välttämätöntä muuttaa ruokavaliota toisenlaiseksi liittyen munuaissairauteen. Tämä on tarkoittanut sitä että mm. painonhallinnan ja kilpirauhasen vajaatoiminnan kannalta hyväksi koettu ruokavalio ei enää toimi, eli joutuu hyväksymään kompromissit. Pyrkimyksenä on se, ettei tarvitsisi ainakaan kovin nuorena joutua dialyysiin ja munuaistensiirtojonoon. On tästä toki sitten ammatillisesti ollut se hyvä puoli, että olen saanut kasvattaa ammattiosaamistani liittyen munuaispotilaiden ruokavalioon ja mm. laboratoriodiagnostiikkaan.
Tämä, että nyt kerron näistä kamppailuistani ja vaikeuksistani, ei tarkoita kuitenkaan että etsisin itselleni auttajia. Etsin auttajat itse omaan tahtiini ja omista lähtökohdistani. En siis kaipaa tämän osalta vinkkejä tai yhteydenottoja. Toivon tämän kirjoituksen herättävän pohdintaa, keskustelua ja ajatuksia.
Epävarmuuden ja huonompien aikojen hyväksyminen
Hyväksymmekö me sen tosiasian elämässämme, että suunta ei kaikissa asioissa ole aina ylöspäin, kohti jotain hienompaa ja parempaa, ainakaan heti? Hyväksymmekö sen, että aina ei löydy sitä optimaalista ja parasta vaihtoehtoa vaan joutuu valitsemaan ennemminkin vähiten huonot vaihtoehdot? Hyväksymmekö, että elämässä mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus? Se on olemassa kaiken aikaa ja sen kanssa pitää vain tulla sinuiksi, ilman että oppii pelkäämään kaikkea odottamatonta ja mahdollista. Hyväksymmekö, että aina ei voi olla paras mahdollinen versio itsestään?
Joskus alat näyttämään mielestäsi perunalta kun katsot itseäsi aamuisin peiliin etkä tiedä muuttuuko tilanne koskaan paremmaksi. Joskus heität roskiin kaikki nilkkoja kiristävät sukat ja ostat tilalle kiristämättömiä sukkia kun sairaus saa aikaan joko vähän tai paljon turvotusta. Joskus opettelet olemaan välittämättä tietämättömien besserwisseröinnistä koskien elämääsi ja terveyttäsi. Suljet korvat arvostelulta, jolle et mitään voi ja josta et oikeastaan jaksa edes välittää enää. Olet oppinut tarkemmin valitsemaan, mitkä asiat elämässäsi ovat tärkeitä ja olet oppinut valitsemaan taistelusi tarkkaan. Ei, ei ei. Yhä uudelleen totuttelet käyttämään sanaa "Ei", kun opettelet pitämään parempaa huolta jaksamisestasi, varjelemaan paremmin omaa aikaasi ja yksityisyyttäsi. Jotta sinulla riittäisi aika kaikkein merkityksellisimmille asioille elämässäsi ja jotta välttyisit olemasta niin pöljä, että kuluttaisit voimasi loppuun kun ei oikeastaan ole lainkaan pakko tehdä enempää kuin todellisuudessa haluaa, jaksaa ja huvittaa.
Kiitollisuus niistä asioista, jotka ovat hyvin
Aion iloita pidäkkeettömästi kaikista hyvistä asioista, joita elämässäni on: Perhe, lemmikit, ystävät, usko, toivo, toimiva pää, kurssit ja koulutukset, tyydytystä tuottava ja merkityksellinen työ ja vapaaehtoistyö, se että ei joudu elämään ainakaan toistaiseksi sellaista elämää että kamppailee päivästä toiseen kipujen ja ahdistuksen kanssa. (sellaistakin on tullut koettua) Iloitsen jokaisesta päivästä kun ei satu mihinkään, on katto pään päällä, ruokaa ja vaatteita. Ei tarvitse elää sitku-elämää, vaikka olisikin kaikenlaista kivaa, jota odottaa tulevaisuudeltaan. Ei tarvitse elää sitku-elämää (eli sitten kun kaikki on paremmin-elämää), vaikka ei kokisikaan olevansa paras mahdollinen versio itsestään. Olisiko liian kliseistä sanoa, että "Elämä on tässä ja nyt."?