Kun mies uupuu

Blogistin alustus:

Nyt seuraa vihdoin myös vähän miesnäkökulmaa blogiin. Bongasin tämänpäiväisen vierailevan kirjoittajan vertaistuesta. Hän kertoo meille peittelemättömän rehellisesti tarinansa siitä kun nuori ja urheilullinen mies uupuu. Minä ihailen hänen terävää havaintokykyään koskien hänen omaa tilannettaan ja mm. myös sitä että hän on pohtinut mikä hänet on saanut ylittämään voimavaransa niin että siitä on seurannut sairastuminen ja syvä uupumus. On viisasta pyrkiä etsiytyä terveysongelmiemme lähteelle, niiden juurisyihin. Mistä kaikki on oikein alkanut? Kun ymmärrämme mahdollisimman syvällisesti ja kokonaisvaltaisesti terveysongelmiamme, meillä on usein paremmat mahdollisuudet selättää ne ja ennnenkaikkea välttää saattamasta itseämme uudelleen samaan jamaan. Toipumisen tie on myös matka itseemme.

Yhden miehen tarina uupumuksesta


Olen hivenen vaille kolmekymppinen suomalainen mies ja tällä hetkellä olen ollut vuoden sairaslomalla uupumuksen takia. Virallisissa papereissa lukee masennus, mutta en ole täysin samaa mieltä diagnoosin kanssa. Toki uupumustila ajaa väkisinkin mielen usein matalalle, koska arkeni on muuttunut radikaalisti siitä mihin olin tottunut.

Vielä kolme vuotta sitten juoksin kylmiltään puolimaratonin, treenasin kuusi kertaa viikossa kuntosalilla sekä kamppailulajeja ja tein pitkiä työpäiviä liikunta-alalla personal trainerina. Minulla oli olo, että kehoni ja mieleni kestää mitä vaan ja olen voittamaton teräsmies. Pikkuhiljaa todellisuus kuitenkin näytti, ettei kenenkään keho ole luotu jatkuvaan ”Go big or go home” rytmiin.


Elämää kiihdytyskaistalla

Aloitin treenaamaan kuntosalilla 13-vuotiaana. Tästä muutaman vuoden päästä mukaan tulivat kamppailulajit. Aloitin nyrkkeilyllä ja ju-jutsulla. Elin aina vauhdikasta elämää. Teini-ikäisestä aina viime vuosiin asti elämän rytmini noudatti seuraavaa kaavaa: arkiviikot töitä/opiskelua ja treenausta ja useimmat viikonloput ankaraa juhlintaa. En kestänyt pysähtyä tai olla paikallaan koska se ahdisti minua. Tällöin en kysynyt itseltäni, että miksi?

Opiskelin 4,5 vuodessa itseni hierojaksi sekä fysioterapeutiksi. Tämän jälkeen muutimme uudelle paikkakunnalle, jossa aloitin työni personal trainerina suuren kuntosaliketjun työntekijänä. Työssä minulle oli uutta aggressiivinen myyntityö. Henkilökohtaisia tavoitteita seurattiin tarkasti ylemmän tahon puolelta ja paineet olivat kovat. Myös itse työ oli todella intensiivistä asiakasvalmennusta. Tämän kaltaisessa työssä tulee usein mietittyä kotisohvalla asiakkaiden haasteita ja miten ne voitaisiin ratkaista, koska personal trainerin oletetaan olevan vastuussa onnistumisesta. Pidin työstäni ja oli palkitsevaa nähdä asiakkaiden saavuttavan tavoitteitaan. Sisimmissäni kuitenkin tiesin, että asiakkaan tavoitteen saavuttaminen ja kaikki pinnistelyt ja tsemppaukset haukkasivat aina pienen palan omasta selkänahastani.


Uupumuksen ensimerkit

Ensimmäiset hyytymisen merkit tulivat valmistuttuani ammattikorkeakoulusta. Valmistuin joulukuussa, ja alkava talvi sekä kevät tuntuivat hankalalta. Mielenmaisema muuttui viikon sisällä värikkäästä tummanpuhuvaksi. Kaikki tuntui surulliselta ja itkin usein ilman sen ihmeempää syytä. Olin peloissani, koska moinen aaltoilu ei ollut aiemmin ollut osa minua. Myös jalat tuntuivat raskaalta ja treenaamisesta tuli päiviä kestävä huono olo ja päässä tuntui utuiselta.

Tätä vaihetta kesti kesäkuun alkuun eli noin puoli vuotta. Olin tämän ajanjakson työttömänä, joten sain kuitenkin palautua ja levätä. Yritin treenata vielä tammi ja helmikuun, mutta lopulta kovempisykkeinen harjoittelu oli jätettävä ja tein vain kevyitä kävelylenkkejä neljä kuukautta. Oma uskomukseni siitä, että olen kaiken kestävä teräsmies, oli kokenut kolauksen ja se pelotti minua.
Oloni kuitenkin kohentui puolen vuoden jälkeen ja tällöin muutimme uudelle paikkakunnalle ja aloitin personal trainerin työn, josta aiemmin kerroin.


Olin levännyt koko talven ja minusta tuntui että voimani palasivat. Alkukeväästä ennen muuttoa kävin myös eräällä funktionaalisella lääkärillä, joka teetätti kilpirauhaspaneelin sekä kortisolimittauksen, joka otettiin syljestä viisi kertaa päivässä. Hänen tulkintansa mukaan kilpirauhaseni veteli vajaatoiminnan rajoilla, sekä kortisolitasoni olivat liian alhaiset. Tällöin sain kilpirauhasta sekä lisämunuaisia tukevan lisäravinnehoidon, jonka kesto oli kuusi kuukautta.

Pikkuhiljaa jaksoin taas treenata, tehdä haastavaa työtä ja olla sosiaalinen ja menevä. Tuntui kuin joku olisi injektoinut elämänvärit takaisin suoniini. Kotona asiat eivät olleet kuitenkaan hyvin. Avopuolisoni riutui ankaran kokonaisvaltaisen uupumustilan kourissa ja itselläni meni sormi suuhun. En osannut tukea häntä kuten aikuisen miehen mielestäni kuuluu. Sen sijaan pakenin omaa kykenemättömyyden tunnettani kodin ulkopuolisiin virikkeisiin. Tuttu kaava alkoi toistumaan: arkipäivät töitä ja treeniä, viikonloput juhlintaa. Mieleeni juolahti joskus, että syönköhän tarpeeksi laadukasta ruokaa kulutukseeni nähden? ”Njääh, hyvin tuntuu jaksavan joten eihän tässä ole ongelmaa” uskottelin itselleni.


Lopun alku
Tätä kaavaa kehoni jaksoi yhdeksän kuukautta, jonka jälkeen vanhat oireeni johon aiemmin viittasin, palasivat. Huomasin haukkovani henkeä ennen töihin lähtöä, kuten olin huomannut useimpina aamuina tekeväni. Musertava väsymys ja ahdistus puristi rintaani. Looginen ajattelu, hienomotorikka lähimuisti, reaktiokyky ja tasapainokin tuntuivat takkuilevan useimpina päivinä viikosta. Oli vaikea saada kiinni työasioista, tai oikeastaan mistään. Mieliala aaltoili alakulosta epätoivoon. Välillä oli vielä hyviäkin päiviä seassa, mutta ne harvenivat joka kuukausi.

Lopulta kävelin työterveyslääkärin vastaanotolle, joka tuumasi että muutama päivä lepoa ja hyvä tulee. Näin kaksi vuotta myöhemmin voisin todeta, ettei kyseinen diagnoosi pitänyt paikkaansa. Hän teetätti labrassa perusverenkuvan ja sen perusteella totesi, että kaikki on hyvin ja mies on terve.


Lääkärikierre alkaa

Tästä ensimmäisestä 15 minuutin visiitistä työterveyteen onkin käyntejä eri terveydenhuollon ammattilaisten tykö kertynyt paljon, koska sairas olotila on pysynyt tiukassa. On tutkittu endokrinologiaa, ruuansulatuselimistöä, hivenainetasoja sekä tietysti psyykeä. Työterveydessä oltiin tiukasti sitä mieltä, että kaiken takana on sairaus nimeltä masennus tai ahdistuneisuushäiriö. Itse kuitenkin koin, että mielialani ei ollut suurin ongelmani, vaan kognitiiviset vaikeudet. Ajatus oli hidasta ja uni ei palauttanut normaaliin tapaan. Olin aina väsynyt ja ärtynyt. Tunnin kestävästä salitreenistä palauduin neljä päivää ja keho turposi nesteistä monta kiloa.

Kokeilin aiemmin määrättyä lisäravinnekuuria, mutta tällä kertaa oloni ei alkanut kohentua. Yritin tehdä töitä osa-aikaisena ja treenailla voinnin mukaan. En suostunut jättämään treenausta, koska olinhan asiakkailleni roolimalli
.
Tehdyt lisätutkimukset sekä löydökset

Aloin turhautua. Tällöin omasta vaatimuksestani työterveydessä otettiin testosteroniarvot. Arvot vastasivat noin 75-vuotiaan miehen arvoja, mutta koska ne olivat suomalaisissa viitteissä, mies on terve. Samoihin aikoihin kokeilin työterveyslääkärin kehotuksesta psyykepuolen lääkitystä kolme kuukautta. Oloni ei helpottanut ja painoni nousi noin kymmenen kiloa. Lopetin ne kuin seinään, jonka seurauksena huimasi muutaman viikon.

Omasta vaatimuksestani suoritettiin myös sokerirasituskoe, jossa testattiin mahdollista sokeriaineenvaihdunnan häiriötä. Huomasin, että kaikki labrakokeet mitkä olivat jotain muuta kuin perusverenkuva, piti itse vaatia nyrkkiä pöytään lyömällä. Luonnollisesti kaksi tuntia glukoosin nauttimisen jälkeen veren glukoosiarvon pitäisi olla korkeampi kuin paastoarvo. Mutta minulla arvo LASKI yli kaksi pykälää. Tulkinta tähän oli: ”Ei sulla ainakaan diabetesta ole!”. Ei ole ei…

Samoihin aikoihin käväisin tutun funkkarilääkärin vastaanotolla epätoivoisen toiveikkaana, josko hän keksisi ratkaisun kuten aiemminkin. Hän teetätti Nutreval – testistön, joka kartoittaa eri vitamiinien, ravintoaineiden ja välttämättömien kofaktoreiden epätasapainoja (https://mdd.fi). Tuloksista löytyi paljon puutostiloja, joita lähdettiin korjaamaan jälleen kovilla lisäravinnekuureilla. Suurimmat puutokset löytyivät seuraavista B-vitamiineista: tiamiini (B1), niasiini (B3) ja pyridoksiini (B6). Viimeisimmän annostus nostettiin lääkinnälliselle tasolle eli moninkertaiselle verraten ”normaaliin”.

Havaittiin myös, että punasolujeni elohopeapitoisuus on turhan korkea. Tähän sain myös lisäravinteita, joilla raskasmetallikuormitusta saataisiin pienemmäksi. Myös foolihapon sekä B12-vitamiinin tasoja lähdettiin lisäravintein nostamaan. Sokerirasituskokeen seurauksena funkkarilääkäri otatti vielä insuliinin tuotantoa mittaavan labrakokeen ja tulos oli normaali.


Testosteronikorvaushoito

Seuraavan kymmenen kuukauden ajan tein töitä osa-aikaisena, koska täysipäiväisyyteen eivät edelleenkään riittäneet paukut. Olotila pysyi samankaltaisena eli hyvin ailahtelevaa sekä rasitusherkkää menoa uudesta lisäravinnekuurista huolimatta. Sain vihiä eräästä hyvästä erikoislääkäristä, joka on yli 20 vuoden ajan perehtynyt miesten hormonitoimintaan ja sen häiriöihin. Menin vastaanotolle ja hän tokaisi suoraan, että testosteroniarvoni ovat huonot ja ei ihmettele etten voi hyvin. Veressäni oli vapaata testosteronia sitovaa globuliinia niin paljon, että ”vaikuttavaa ja aktiivista” -muotoa pääsi käyttöön liian vähän. Oireet vastasivat kyseistä(kin) diagnoosia. Hän määräsi testosteronikorvaushoidon.

Tämä tarkoitti lihakseen pistettävää injektiota aina kymmenen päivän välein. Sain pistoksia, mutta mitään ei tapahtunut. Kunnes kuudennen viikon kohdalla olotila muuttui kuin katkaisimesta sellaiseksi, että olisin voinut kiipeillä seinillä yötä päivää hämähäkkimiehen tavoin. Se oli pelottavaa. Päätin jättää hormonihoidon kesken kertarysäyksestä. Myöhemmin ajateltuna sanoisin, että tämä oli impulsiivinen ja harkitsematon päätös. Sain tähän kuitenkin luvan lääkäriltä. En ymmärtänyt hormonivalmisteiden voimaa, kun niillä aletaan leikkiä. Käytännössä oma testosteronin tuotantoni oli katki korvaushoidon takia.

Olo oli sen mukainen. Kuin pahimman luokan kankkunen, joka jatkui monta kuukautta. Koko kroppa tärisi ajoittain tuskasta, samalla kun leposyke hakkasi niin, että korvissa suhisi. Tuntui kuin olisin vieroittanut itseäni heroiinista. Nyt syön paraikaa omaa tuotantoa boostaavaa lääkitystä, jotta palautuisin nopeammin tästä hässäkästä. Korvaushoidon tarve tsekataan myöhemmin tänä vuonna uudemman kerran.

Nykytilanne ja mitä seuraavaksi?

Tutkimuksen alle on menossa lähitulevaisuudessa myös suoliston tila laajoine tutkimuksineen, koska ruuansulatuselimistöni ei toimi edelleenkään kuten sen pitäisi. Kalloni sisältöä magneettikuvataan ja aivojen sähköistä toimintaa tutkitaan EEG:llä. Pari viikkoa sitten otettiin kortisolin vuorokausieritystä tutkiva sylkitesti, joka on sama kuin aiempina vuosina tehty. Testin tulokset kertoivat, että kortisolin tuotantoni kyykkää keskellä päivää tasolle, jolla sen tulisi olla normaalisti noin puolenyön aikaan. En sinänsä ihmettele, miksi ajatustoimintani hyytyy keskellä päivää kuin robotilta, jolta napataan virtakaapeli seinästä. Pari kuukautta sitten tehty veren elohopeaa mittaava labra-arvo oli yli viitteiden, joten olen saanut tähän elohopeaa kelatoivan lisäravinnekuurin.

Olen tällä hetkellä työttömänä, koska kuntoutustukihakemukseni hylättiin. Kelan sekä eläkevakuutusyhtiön mukaan olen työkykyinen eli he kumosivat kaikki lääkärien lausunnot. Olen valittanut päätöksistä, koska olen itse vahvasti vielä eri mieltä. Keho reagoi edelleen rasitukseen ja stressiin voimakkaasti. Ylikierrokset iskevät, uni ei virkistä, keho turpoaa palloksi sekä outoa punaläiskä ihottumaa ilmestyy heti stressitasojen kasvaessa. Mielialat ailahtelevat edelleen voimakkaasti ja ahdistunut olotila puskee päälle voimakkaana usein.



Miksi mielestäni ajauduin uupumukseen?
Olen miettinyt paljon syy- ja seuraussuhteita ja sitä, miksi sairastuin ja kehoni ja mieleni pettivät minut. Olen todennut, että pakenin itseäni ja syvempiä varjojani jatkuvaan tekemiseen pikavaihde silmässä. Hakeuduin kaksi vuotta sitten oireiden alettua psykoterapiaan, jonka avulla olen alkanut hahmottaa kokonaiskuvaa itsestäni. Psykoterapian avulla olen etenkin alkanut oppia, mikä on ollut pohjimmainen tarve jatkuvaan ikiliikkuja-moodiin. Kohdallani vastaus on, etten koskaan ollut tutustunut itseeni syvemmin.

En ollut kysynyt itseltäni miten esimerkiksi lapsuus ja nuoruus vaikuttavat minuun ja ajatusmalleihini nykypäivänä tai mitä pakenen. Suomalaisessa yhteiskunnassa miehen oletetaan usein olevan aina vahva ja seisovan kuin kallio, kävi miten kävi. Paha olo ja väsyminen tulisi piilottaa ja jatkaa arkea viikingin lailla. Minäkin yritin aikani, kunnes seinä tuli lopullisesti vastaan. En ole vielä terve, mutta ehkä jonain päivänä, tästä kaikesta oppineena saan uuden mahdollisuuden energiseen ja onnelliseen elämään. Ennen kaikkea olen oppinut, ettei mieltä ja kehoa voi koskaan erottaa toisistaan. Molemmat vaikuttavat vahvasti toisiinsa. Ennen en tätä suostunut uskomaan, mutta kantapään kautta paksukalloisempikin yksilö oppii.



Tarkemmin tarinastani ja minusta voit lukea blogistani osoittesta: www.sielunisilmin.fi

Rakkaudella,

Veli_K