Valistuneiden kilpirauhaspotilaiden keskuudessa on hyvin tiedossa, että kilpirauhasen vajaatoiminnan yhteydessä voi esiintyä myös oireilua, jotka liittyvät käyttäytymiseen ja tunteisiin. Jotkut joilla ei ole vielä hoitoa tai kilpirauhasen vajaatoiminnan hoito ei ole tasapainossa loukkaantuvat herkästi, voivat olla riitaisia, aggressiisivia, masentuneita, aloitekyvyttömiä, ahdistuneita ja kaikkea näitä sekamuotoisesti.Oletko miettinyt, että joskus voi olla vaikea päätellä kumpi oli ensin, muna vaiko kana? Monet kuvailemistani vaikeuksista lievittyvät tai katoavat kokonaisvaltaisella hoidolla, johon kuuluu oikeanlainen ja riittävä lääkitys ja mm. ruokavalio, ravintolisät, stressinhallinta ja myöskin muiden kehonosien, kehon toimintojen ja niiden välisten yhteyksien huomioiminen sensijaan että keskityttäisiin vain kilpirauhaseen ja sen hormoneihin.
Kun astuu toipumisen tiellä, kaikki siitä ei ole vain ainetta ja biokemiaa. Se on myös vanhojen ajatus- tunne- ja toimintamallien kyseenalaistamista ja uudelleenohjausta. Kun asiat muuttuvat, päästäksesi eteenpäin sinullakin on etu muuttua ja kehittyä.
Seuratessani tuhansien kilpirauhaspotilaiden tarinaa olen havainnut että monet kilpirauhaspotilaat ovat lannistuneita. Kilpirauhasen vajaatoimintaan tuntuu liittyvän usein tietynlaisia henkisiä teemoja. Yksi niistä on henkinen voimattomuus. Koetaan, ettei tule kuulluksi, ettei saa omaa ääntään kuuluviin eikä omaa sisäistä henkistä voimaansa käyttöön. Tämä teema näkyy sekä yksityiselämässä ihmissuhteissa, että etsittäessä apua terveyspulmiin esimerkiksi lääkärin vastaanotolla. Harva lääkäri osaa kuunnella potilasta ja ottaa tämän kunnioittavasti huomioon. Kerta toisensa jälkeen lääkäri kävelee kilpirauhaspotilaan yli, ei kuuntele, vähättelee tämän oireita ja pistää kenties kaikki masennuksen piikkiin. Vähemmästäkin masentuu jos ei tule kuulluksi tai jos tuntuu siltä ettei voi vaikuttaa omaan elämäänsä saadakseen elämänlaatuansa paremmaksi ja voidakseen toteuttaa unelmiaan.
Miten kilpirauhaspotilas voisi saada omat sisäiset voimansa käyttöönsä ja äänensä kuuluville? Miten hän voimaantuu, nostaa kissan pöydälle, uskaltaa ärähtää tarvittaessa ja vaatia oikeuksiaan? Minulla ei ole tähän valmista vastausta. Vastausta olisi varmasti hyvä lähteä hakemaan monella tasolla.
Käytännön tasolla se voi vaatia vaikkapa sitä, että alkaa opetella, kenties yhdessä toiste potilaiden kanssa rajojen asettamista toisille ihmisille: läheisille, työkavereille, hoitohenkilökunnalle: "Sinä et kävele ylitseni. Haluan että minua kuunnellaan. Saanko puhua loppuun? Minä en hyväksy sitä, että sinä vähättelet minun terveysongelmiani, vihjailet että olen laiska tai väität tietäväsi paremmin mikä minulle on hyväksi. Minä tunnen potilaanoikeuteni ja nyt sinä puhut täyttä puppua tilanteestani, lääkityksestäni ja sairaudestani. En ole kanssasi samaa mieltä. Ei. Nyt en jaksa/halua/voi.."
Meillä ON oikeus ilmaista itseämme suoraan. Se ei tarkoita että pitäisi muuttua mäntiksi ihmiseksi, mutta kaikkia ei onneksi tarvitse miellyttää. Jos olemme totuttaneet ympäristömme siihen, että ylitsemme voi kävellä, meidän tarpeita ja toiveita ei tarvitse huomioida, suostumme aina sellaiseenkin jota emme oikeasti halua, tingimme jatkuvasti omista tarpeistamme, toiveistamme, voimme muuttaa tämän! Meillä on siihen oikeus. Muutkin tekevät niin. Taivas ei putoa niskaan jos tuotamme jollekin pettymyksen tai vaikkapa jos vaadimme lääkäriltä että hän tekee työnsä. Emme ole mykkiä. Meillä on ääni! Meillä on kova ääni!
Tyhjiin ammennetulla kilpirauhaspotilaalla ei ole mistä antaa. Voimme kasvaa oman elämämme voimakkaiksi ja vaikutusvaltaisiksi vaikuttajiksi. Voimme pistää hanttiin. Voimme kukoistaa. Emme anna periksi ja otamme sen minkä tarvitsemme. Kun olemme voimakkaita, meillä on myös mistä antaa muille. Loppupeleissä on kuitenkin niin että onnellisempi on antaa kuin saada, mutta vain ja kun meillä on mistä antaa.